Seikko Eskola: Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Kirjoituksia historiasta ja nykyajasta.

Fukuyama julisti kirjassaan (Historian loppu ja viimeinen ihminen) vuonna 1989, että historia on loppunut. Oliko maailma saavuttanut sellaisen tasapainotilan, jonka jälkeen mitään ei enää tapahtuisi, vai mitä Fukuyaman ajatuksissa liikkui? Fukuyama ei kuitenkaan tarkoittanut, että tapahtumien historia olisi tullut tiensä päähän, vaan sitä, että ihmiskunta oli saavuttanut ideatasolla Ranskan vallankumouksen myötä tilanteen, jossa aatteiden kehitys ja/tai edistys oli päättynyt. Tasa-arvon ja vapauden ideat olivat lyöneet itsensä läpi ja nyt pitkälle jo toteutuneetkin ainakin läntisessä maailmassa. Fukuyaman teesi oli, ettei mitään muuta yhtä täydellistä ja universaalia, yhteiskuntaa säätelevä ja määrittelemää ideaa ole näköpiirissä tai edes kuviteltavissa. Demokraattinen maailma oli syntynyt ja mikä olisi se järjestelmä, joka voisi reaalisesti korvata sen? Fukuyama toteaa olevansa väärässä vasta, jos joskus tulevaisuudessa esiin nousee järjestelmällisesti kehitetty poliittinen tai sosiaalinen oikeudenmukaisuuden idea, joka kykenee syrjäyttämään liberalismin. Edes haaveen tasolla tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä.

Se, että länsimaat kaupittelevat oikeudenmukaisuusnäkemyksiään kehittyville maille ja että nämä suhtautuvat lännen ajatuksiin nihkeästi, eivätkä kovinkaan halukkaasti ole näitä toteuttamassa, ei tarkoita, että kehittyvillä mailla olisi jotain parempaa, universaalimpaa tarjottavana kansalaisilleen. Vapaus ja tasa-arvo eivät luultavasti lähitulevaisuudessa tule toteutumaan, sillä esimerkiksi islamilaisessa maailmassa yksilön vapautta ei katsota suopeasti, sillä sellainen vapaus, joka länsimaissa on toteutunut, on kauhistus islaminuskoiselle.

Huntington (Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, 2003) piti Fukuyaman näkökulmaa länsimaisena ja tarjosi tilalle sivilisaatioiden muodostamaa uutta maailmanjärjestystä. Hänen näkemyksen mukaan maailman sivilisaatiota ovat kiinalainen, hindulainen, japanilainen, islamilainen, ortodoksinen, länsimainen, latinalaisamerikkalainen ja mahdollisesti afrikkalainen, joille leimaa antava piirre on uskonto. ”Ihmisryhmien ratkaiseva ero liittyy heidän arvoihinsa uskomuksiinsa, instituutioihinsa ja sosiaalisiin rakenteisiin, ei fyysiseen kokoon, pään muotoon tai ihonväriinsä.”

Länsimaissa uskonnon luhistumista on ennustettu jo pitkään, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa uskonnollispoliittiset liikkeet ovat saaneet huomattavan valta-aseman sosialististen järjestelmien romahdettua. Islamilaisessa maailmassa Neuvostoliittoon tukeutuneet maallistuneet vallanpitäjät ja islamilaiseen sosialismiin perustuneet järjestelmät kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Libya, Tunisia, Syyria ja Egypti ovat edelleen vallankumouksiensa pöllytettävinä ja etsivät valtiollista muotoaan. Egyptissä Muslimiveljeskunta voittikin jo demokraattiset vaalit, mutta ryhtyi välittömästi kiristämään epädemokraattista otettaan, voimallisemmin kuin juuri nyt on tapahtumassa Turkissa. Jotkin ajattelijat ovatkin sanoneet, että islamilaisessa maailmassa demokratia ja sen periaate ”Mies ja ääni” toimii, mutta vain kerran, eikä paluuta tämän demokratianäytöksen jälkeen ei ole. Yksi ja ehkä tärkein syy tähän on se, että islam näkee valtion ja uskonnon erottamattomana kokonaisuutena ja pitää lännen tekemää eroa valtion ja uskonnon välillä mahdottomana: maata (valtiota) on hallittava Allahin tahdon (sharia) mukaisesti, ei ihmisten tekemien lakien mukaan.

Huntingtonin mukaan sivilisaatioiden nousun syynä on sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen nykyaikaistuminen, jotka olivat myös Euroopan vallankumousten syitä 1700-1800-luvuilla. Nyt lännen ulkopuoliset sivilisaatiot eivät välttämättä tahdokaan omaksua lännen arvoja, vaan ottavat läntisen imperialismin ja hegemonian aikoinaan pakolla riistämän itsemääräämisoikeuden takaisin ja korvaavat ne omilla, kotoperäisillä arvoilla. Kiinassa konfutselaisuus on valjastettu palvelemaan kommunistista puoluetta, Intiassa hindulaisuus on voimistunut ja islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden yksiselitteisenä tavoitteena on teokraattistyyppiset järjestelmät, kuten Iranissa ja lievemmin piirtein Turkissa, jossa ollaan romuttamassa Atatürkin sekulaaria yhteiskuntajärjestystä ja korvaamassa se islamilaisilla arvoilla ja käytännöillä.

Nykyisten sivilisaatioiden olemassaolo ei Huddingtonin mukaan ole kiveen hakattu. Maailmaan voi syntyä uusi sivilisaatio, joka jakaa yhteisen arvopohjan, uskomukset ja sosiaalisen rakenteen. Mutta mitään sellaista ei kuitenkaan nyt ole näköpiirissä. Maissa joissa demokratia on vakiintunut, on siitä tullut väline, jolla säilytetään saavutetut edut. Sosialistiset kokeilut edustivat uutta sivilisaatiotyyppiä, mutta, kuten tiedämme, järjestelmät romahtivat ja jäljellä on pelkästään Kiinan (huolimatta valtavasta väkiluvustaan) ja Vietnamin sekajärjestelmät, Pohjois-Korea sekä Kuuba ja poikkeuksellisena kokeiluna Venezuela, joka tosin on ajautumassa kohti kaaosta. Fukuyama on huomauttanut, että ”ne suuret ideologiat, joista maailman kansat poliittisia valintoja tekevät, kulkevat edelleen 'ensimmäisestä' maailmasta 'kolmanteen' eikä päinvastoin. Islamilaisella fundamentalismilla puolestaan ei ole ollut vetovoimaa muslimiyhteisöjen ulkopuolella. Nationalismi on edelleen merkittävä tekijä, mutta suureksi häiriöitten aiheuttajaksi tullakseen sen olisi muututtava imperialismiksi jossakin suuressa maassa.”

Kuten olen eräässä aiemmassa kirjoituksessani tarkastellut aatehistoriallisia kehityslinjoja ja kansallissosialismin nousua, on joskus poimittava vähäpätöisenkin tuntoisia yksityiskohtia. Näillä yksityiskohdilla saattaa olla yllättäviä seurauksia, kun riittävän vahva persoonallisuus poimii niitä oman toimintansa käyttövoimaksi. 1800-luvun nationalismi sai historiatieteistä irvokkaitakin aineksia, kun kansojen alkuperiä ryhdyttiin etsimään ja kritiikittömästi hyväksyttiin fantasiakertomuksia menneestä kansallisesta loistosta tai ylevästä alkuperästä. Mutta historian tapahtumilla on myös käänteinen puolensa: historian romukopasta voidaan kaivella esiin tapahtumia, joita käytetään tämän päivän tapahtumien legitimoinnissa hyväksi. Näin kävi, kun G.W. Bush käytti Iranin miehittämisestä käsitettä ristiretki. Se ei jäänyt muslimimaailmassa huomaamatta ja tuli entisestään vahvistaneeksi muslimimaailman epäluuloisuutta länttä kohtaan sekä avointa lännenvastaisuutta.

Erehtymisiä ja harhaantumisia

Historiatieteet, joihin tässä luetaan myös antropologia, ovat olleet myös harhaanjohtamassa kokonaisia kansakuntia ja kokonaista tieteen alaa ja käsityksiä kokonaisista kulttuureista. Margaret Mead teki tutkimuksiaan Samoan saarilla vuodesta 1928 rousseaulaisessa hengessä ”jaloista alkuasukkaista” tutkien heidän seksuaali- ja seurustelumoraalia. Tulokset hämmästyttivät koko läntistä maailmaa ja seurauksena oli mm. myöhempi yleinen lännessä vallinneen seksuaalimoraalin kyseenalaistaminen 50-60-luvuilla (tosin muitakin syitä on löydettävissä). Joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin samoilla saarilla tehtiin uudelleen vastaava tutkimus ja Meadin tulokset teilattiin yksi toisensa jälkeen. Osoittautui, että samoalaiset ovatkin konservatiiveja, autoritaarisen kasvatuksen kannattajia ja tiukan seksuaalimoraalin vaalijoita. Se kuinka Mead onnistui näkemään ja tulkitsemaan kaiken virheellisesti, on jäänyt vähemmälle huomiolle, eikä ole himmentänyt Meadin kulttuuriantropologin sädekehää.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan 60-70-luvuilla sulkeutuivat hyvin monien intellektuellien silmät ja korvat näkemältään ja kuulemaltaan. Tätä sokeutumista voidaan mainiosti verrata tilanteeseen, joka vallitsi 30-luvun Saksassa: maan toipuminen I maailmansodan traumasta, vauhdikas vaurastuminen, kansan sokea usko päättäjien sanomaan ja päättäjien huolellinen järjestelmän nurjien puolien piilottelu. Vaikka epämiellyttäviä asioita olikin, oli myös voimissaan usko tulevaan, mikä oli niin vankkumaton, ettei sitä voinut mikään horjuttaa.

Lännessä monet pitivät Neuvostoliittoa ideaalisena onnelana, vaikka siellä vierailleet näkivät selvästi maan takapajuisuuden ja elämän ankeuden. Usko oli vahva eikä sitä voinut edes omin silmin nähty todistaa vääräksi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen etenkin läntisen Euroopan intellektuellit käänsivät selkänsä Neuvostoliitolle, mutta valitsivat uudeksi ihannoinnin kohteekseen ja ideologiseksi paratiisikseen kommunistisen Kiinan ja Pohjois-Vietnamin. Kiinan kulttuurivallankumouksessa ja Suuressa harppauksessa perinteinen kiinalainen talonpoikaisyhteiskunta tuhottiin kollektivisoinnin nimissä. Etenkin ranskalaiset intellektuellit, etunenässä Jean-Paul Sartre, ihannoivat Kiinan järjestelmää. Mao Zedongin kokeilut epäonnistuivat ja yli 30 miljoonaa ihmistä menetti henkensä joko nälkäkuoleman seurauksena tai muilla tavoin.

Maailman vallankumousta vei niin Neuvostoliitto kuin Kuubakin. Monissa Lähi-Idän ja Afrikan maissa Neuvostoliiton avokätinen avustaminen tuotti puolivillaista sitoutumista kommunistiseen ihanteeseen toimien samalla itseasiassa kannanottona lännen hegemoniaa vastaan. Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut juurruttamaan esim. ateistista aatemaailmaansa eikä suuremmin kommunismiaankaan mihinkään avustuksen kohteena olleeseen valtioon. Afganistanista oli lähdettävä, Egypti karkotti neuvostoliittolaiset asiantuntijat. Islamilaiset maat – kuten aiemmin olen sanonut – eivät voi ymmärtää ateismia, koska uskonto on läsnä kaikkialla heidän arkielämässään ja etenkin suhteessa valtioon. Neuvostoliiton romahdettua lopullisesti, monen oli sitäkin lähes mahdotonta uskoa, vaikka kaikki merkit olivat viitanneet maan katastrofaaliseen tilaan. Neuvostoliitto ei koskaan esimerkiksi kyennyt tuottamaan riittävästi laadukkaita kestokulutushyödykkeitä kansalaisilleen. Lännen ylivoimaisuus 80-luvulla oli entistä ilmeisempää, kun Neuvostoliiton varat kuluivat kylmän sodan ylläpitoon.

*

Seikko Eskolan "Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Kirjoituksia historiasta ja nykyajasta." (Edita 2006) on nautinnollista luettavaa etenkin alkupuoliskoltaan, mutta kirjan puolivälin tienoilla teksteihin tulevat mukaan Eskolan vakaumusta kuvastava ehdottomuus ja todistelevuus. Vaikka hän ei missään tapauksessa olekaan väärässä tai vääristele Neuvostoliiton ja Kiinan kommunismin tuhoisuutta Stalin ja Mao Zedongin valtakausina, niin tekstit alkavat ärsyttämään ilmiselvän todistelutarpeen ilmaannuttua.

[1] Maailman konfliktialueet

Vuonna 1993 John Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairs-lehden kesäkuun numerossa Ukrainan mahdollisesta ajautumisesta kriisiin. Ja niinpä voimme tänään todistaa tämän ennusteen toteutumista. Mutta mitä Mearsheimer sitten näki Ukrainan uhkana? Ensinnäkin maa on jakautunut vähintään kahteen eri uskonnollis-ideologiseen ryhmittymään, joista itäukrainalaiset edustavat Moskovan patriarkaattiin suuntautuneita ja länsiukrainalaiset kuuluvat suurelta osin uniaattikirkkoon, jonka päämies on Rooman paavi. Kiovan patriarkaatti on sen sijaan Moskovauskollinen. Vaikka tämä ero ei tunnu kovin merkitykselliseltä, niin sillä on kuitenkin mentaalihistoriallisia vaikutuksia, mikä tarkoittaa sitä, että länsiukrainalaisten henkinen koti sijaitsee lännessä. Eikä pidä myöskään unohtaa sitä, että Puolan vaikutus Ukrainan läntisten osien kohtaloihin on ollut merkittävä.

Ukraina sijaitsee lännen ja idän rajapinnassa ja on siis kulttuurisesti ”haavoittuva”, koska maan sisäiset intressit suuntautuvat kahtaalle. Lisäksi maan geopoliittinen asema Venäjän ja Euroopan sekä ortodoksisen perinteen ja katolisuuden rajapinnassa aiheuttavat ristiriitoja, joita tämän päivän länsimaisen ihmisen on vaikea ymmärtää. Mutta Euroopan lähihistoriassa on samankaltaisia rajapintaongelmia ollut useita. Jugoslavian hajoaminen islamilaiseen Kosovoon ja ortodoksiseen Serbiaan ja katoliseen Kroatiaan noudattaa uskonnollisia rajalinjoja. Bosnia ja Hertsegovina on moniuskontoinen valtio, kun taas Albania on puhtaasti islamilainen valtio. Tämä ruutitynnyri voi koska tahansa räjähtää uudelleen, niinpä Euroopan Unioni yrittääkin integroida kyseisiä valtioita omaan yhteiseen liittoutumaansa, jotta konfliktien mahdollisuus pienenisi.

Euroopassa on vielä kolmas – tosin laantumaan päin oleva uskonnollisen konfliktin keskus – eli Pohjois-Irlanti.

Kun tarkastellaan maailman karttaa konfliktien näkökulmasta, huomataan varsin nopeasti, että nykyiset konfliktit sijaitsevat eri uskontokuntien rajamailla. Afrikassa Saharan eteläpuoleisilla alueilla asustaa useimmiten kristittyjä ja erilaisia heimouskontoja edustavia kansoja ja pohjoispuolella on muslimimaita. Nykyiset Afrikan konfliktit sijaitsevat juuri tällä demarkaatiolinjalla Nigeriasta, Tsadiin ja Sudaniin ulottuvalla vyöhykkeellä. Somalian konflikti ei ole levinnyt erityisesti Keniaan, vaikka onkin aiheuttanut jonkin verran levottomuutta Kenian koillisosissa.

Läntisessä Aasiassa konfliktien painopiste on Afganistanin alueella ja ennen kaikkea Intian ja Pakistanin rajoilla. Intia on moniuskontoinen maa, jossa on suuri muslimivähemmistö, mutta on kuitenkin ennen kaikkea hindulainen valtio. Intian konfliktien aiheuttajina ovat nimenomaan näiden kahden eri uskontokunnan väliset voimainmittelöt. Syiksi riittää vähäinenkin toisen osapuolen provokaatio. Samankaltainen tilanne on myös Burman (buddhalainen valtio) ja Bangladeshin rajoilla.  Eikä pidä unohtaa myöskään Thaimaata, sillä maan eteläkärjessä käydään myös taisteluja, joita ilmeisesti ruokitaan Malesiasta.

Aasian ehkä vaarallisin mahdollisten konfliktien alue sijaitsee mielestäni kuitenkin Kiinan merellä, koska siellä yhdistyvät myös lännen intressit. Kiina ei ole unohtanut toisen maailmansodan Japanin suorittamia miehityksen aikaisia rikoksia. Vuosittain uutisoidaan kuinka japanilaiset poliitikot provosoivat kiinalaisia sotasankareiden muistomerkeillä tapahtuvilla riiteillään. Lisäksi Kiinan intressit kohdistuvat alueisiin, joista kriittisimpiä ovat Japanin ja Kiinan väliset pikkusaaret. Saaret eivät kiinnosta mutta mahdollinen öljy kylläkin. Kiinalla on myös avoimia kiistoja alueista Filippiinien kanssa Etelä-Kiinan merellä. Lisäksi Kiinalla on vähäisempi ongelma uiguurien ja tiibetiläisten kanssa, mutta nämä eivät uhkaa maan vakautta eikä hegemoniaa, koska kapina-alueet sijaitsevat Kiinankin näkökulmasta periferiassa.

Japanin ja Kiinan välillä kulkee myös uskonnollinen rajalinja. Kiinan konfutselaisuus – joka on valjastettu Kiinan kommunistisen järjestelmän uudeksi viralliseksi ideologiaksi –  ja Japanin buddhalaisuus/shintolaisuus erottavat näitä valtioita. Lisäksi on huomattava se tosiseikka, että Kiinan kansantalouden kasvu on antanut maalle itsetunnon, jota edes lännen uhkailut eivät enää pelota. Kiina on rahoittanut amerikkalaisten kulutusta jo niin kauan, että se on USA:n suurin velkoja. Kiinan tavaratuotanto on koko länsimaiselle hyvinvoinnille ratkaisevan tärkeää ja mikä ehkä mielenkiintoisinta: Kiina on valloittamassa Afrikkaa ja sen raaka-ainevaroja ja maa-alueita pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla. Nämä sopimuskiistat saattavat aiheuttaa myöhemmin kansojen kapinointia.

Lännen vaikutusvalta on koko ajan kaventumassa niin Aasiassa kuin muslimivaltioissakin. Kiinalla ei ole yhtään hyvää syytä valita länsimaista demokratiaa, sillä se on jo osoittanut koko maailmalle, että sen nykyinen järjestelmä pystyy tuottamaan suurelle osalle kansaa hyvinvointia. Islamilaisessa maailmassa demokratialla ei ole myöskään mitään sijaa, sillä lähtökohtaisesti maalliset lait ovat maallisia eikä Allahilta, joita sitä vastoin ovat shariaan perustuvat lait. Niinpä esim. Egyptissä muslimiveljeskunnan toimenpiteet kohta vaalivoittonsa jälkeen suuntautuivat vain ja ainoastaan islamilaisen yhteiskunnan rakentamiseen tähtääviin uudistuksiin. Tällä kertaa lännen tukema  ja suuria taloudellisia intressejä hallitseva armeija otti vielä vallan takaisin, mutta luultavasti seuraava vallankumous tuottaa islamilaisen Egyptin. Sitä odotellessamme saamme uutisia terroriteoista, joita ei välttämättä tarvitse pitää terrorismina vaan vallankumouksellisena toimintana.

Euroopan Unioni on neuvotellut Turkin kanssa vuosikaudet maan liittymisestä unioniin. Mutta Turkki on Erdoğanin valtakaudella hylkäämässä Kemal Atatürkin maallisen Turkin ihanteen. Erdoğanin puolue on kumonnut  tasaiseen tahtiin Atatürkin aikanaan kieltämiä islamilaisia perinteisiä arvoja ja viimeisimpänä – ehkä lopullisena islamilaistamisen tekona, hallintoon ja poliitikkojen lähipiiriin kohdistuneiden korruptiosyytteiden seurauksena – on erottanut lukuisia juristeja oikeuslaitoksesta, ja tämä mahdollistaa islamistien entistä tiukemman otteen oikeuslaitoksesta, joka näihin aikoihin saakka on edes jollain tavalla puolustanut oikeudenmukaisuuteen perustuvia arvoja. Turkin oikeuslaitosta, eikä Turkkia, ei tosin voi länsimaisesta näkökulmasta pitää kovinkaan ”oikeudenmukaisena”, sillä maassa on tiukat lait valtioon kohdistuvien kriittisten näkemysten esittämisestä.

Ukrainan tilanne on eurooppalaisittain hälyttävä, mutta en usko konfliktin leviämiseen, sillä vaikka ideologiset erimielisyydet maassa ovat todellisuutta, on näillä eroavuuksilla kuitenkin niin paljon yhtymäkohtia, yhteisiä arvoja jaettavana, että pahimmillaan voi syntyä ”vain” sisällissota. Sodan mahdollisuus on olemassa niin kauan, kunnes maalle saadaan hallinto, joka on uskottava niin läntisen kuin itäisenkin Ukrainan näkökulmasta. Venäjän intressien uhkaaminen ja uhmaaminen johtaisi syvempään kriisiin Euroopassa ja siksi EU:n ja Venäjän on yhdessä haettava molempia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja. 

Tämän päivän lausunnot Venäjältä ovat hälyttäviä. Venäjä asettuu itäukrainalaisten taakse säilyttääkseen oman etupiirinsä, mutta tekee saman virheen kuin Syyriassa, jossa se asettui tukemaan Assadin hallintoa ja syöksi näin Syyrian lopullisesti veriseen sisällissotaan, jonka lopputulema on mitä ilmeisemmin islamilainen tasavalta Israelin naapurissa. 

Samuel P. Huntington kartoittaa Kulttuurien kamppailu -teoksessaan (1996) erilaisia skenaarioita, mitä Ukrainan ja Venäjän suihteissa tulee tapahtumaan ja päätyy seuraavanlaiseen johtopäätökseen: "Valtio-paradigma [valtiolähtöinen lähestymistapa] korostaa Venäjän ja Ukrainan sodan mahdollisuutta, mutta kulttuurinen lähestymistapa minimoi ja korostaa mahdollisuutta, että Ukraina jakautuu kahtia. Tämä jako olisi kulttuuristen tekijöiden perusteella ennustaen väkivaltaisempi kuin Tsekkoslovakian jako, mutta huomattavasti vähemmän verinen kuin Jugoslavian jako." 

Mikäli Ukraina olisi ollut puhtaasti ortodoksinen maa, olisiko länsi lotkauttanut korvaansakaan, vai onko kriisi pelkästään siksi uhkaava, kun se sijaitsee EU:n itärajalla? Sisällissodan syttyessä, uskon että länsi eli EU jättää Ukrainan oman onnensa nojaan, sillä sekaantuminen siihen olisi sama kuin sodan julistus Venäjälle.

♦ Kirjoitettu 22.2.2014 klo 16:36 Täydennetty klo 19:28

[2] Maailman konfliktialueet | Lännen vaikutusvallan hiipuminen

 Lännen vaikutusvallan hiipuminen

 

”Nykyaikaistuminen eli modernisaatio sisältää teollistumisen, kaupungistumisen, lukutaidon, koulutuksen, vaurauden ja sosiaalisen liikkuvuuden lisääntymisen sekä yhä monimutkaisempia ja monimuotoisempia ammattirakenteita. Se on valtavan tieteellisen ja teknisen tiedon laajentumisen tuote.” Maailman modernisaatio, nykyaikaistuminen, käynnistyi Euroopassa 1700-luvulla ja lännen modernisaatio oli ohittanut muun maailman viimeistään 1800-luvun lopulla teknisessä ja tieteellisessä osaamisessa ja teollistumisessa. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa olivat ensimmäiset modernissa mielessä uudet tuotanto- ja teollisuuslaitokset, jotka vähensivät käsityön merkitystä yhteiskunnissa. Pohjois-Amerikka oli edelläkävijä työn uudelleen organisoimisessa, mutta Eurooppa omi sarjatuotannon, rationalisoinnin,  idean lähes välittömästi.

1800-luvulla eurooppalaisista jo yli puolet asui kaupungeissa, lukutaito oli yleistynyt, kirjallisuutta ja sanomalehtiä julkaistiin kiihtyvällä tahdilla. Suomessakin Päivälehti aloitti jo 1850-luvulla. Tiedon välitys nopeutui ratkaisevasti lennättimen keksimisen jälkeen, höyrykoneitten käyttöön ottaminen niin laivoissa kuin junissa lisäsi matkustamista ja liikkumista sekä nopeutti yhteydenpitoa Euroopan eri osien ja muun maailman välillä.

Eurooppa ja Pohjois-Amerikka muodostivat 1800-1900 –luvuilla aivan oman teolliskulttuurisen kokonaisuuden, jonka innovatiivinen voima oli ainutlaatuinen. Myös Euroopan tieteellinen kapasiteetti oli poikkeuksellinen niin filosofiassa, teknologiassa kuin luonnontieteissäkin, joissa tehtiin yleisemmin maailmakuvia uudelleen muokkaavia havaintoja atomifysiikassa ja lääketieteessä ja miksei myös psykologiassa sekä eri taiteiden alueella, jossa irrottauduttiin figuratiivisuudesta viimeistäänkin 1920-luvulle tultaessa.  Politiikan sektorilla tapahtui myös eurooppalainen mullistus, jonka myötä sääty-yhteiskuntien perusteet romuttuivat melko nopeasti ja keskeiset eurooppalaiset kansallisvaltiot syntyivät sekä siirryttiin asteittain nykymuotoiseen  parlamentarismiin ja edustukselliseen demokratiaan.

1700-1800-lukuja voidaan pitää myös vuosisatoina, jolloin eurooppalaiset valloittivat, kolonialisoivat,  muun maailman halliten ”miltei 45 prosenttia maapallon koko väestöstä tuolloin [1900] ja 48 prosenttia vuonna 1920.” Kylmän sodan päättyessä läntisestä kolonialismista oli jäljellä enää Hong Kong ja joitain pienempiä poliittiselta merkitykseltään vähäisiä alueita.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika aina Neuvostoliiton hajoamiseen oli kaksinapaisen maailman periodi, jossa vastakkain oli läntinen maailma USA:n johdolla ja Neuvostoliitto ja sen liittolaiset sekä Kiina, joka kuitenkin riitautui Neuvostoliiton kanssa 60-luvulla. Kiina jäi kuriositeetiksi tässä polarisoituneessa maailmassa. Kiina sulkeutui ja harjoitti omaperäistä politiikkaansa, kunnes Kylmän sodan päätyttyä muutti radikaalisti suuntaansa ja salli kommunistisen kapitalismin.

Siitä huolimatta että Euroopan vaikutusvalta muualla maailmassa on ollut niinkin merkittävä kuin se oli aina vuoteen 1920 saakka, on se jättänyt valloittamiinsa maihin hämmästyttävän vähän kulttuurisia merkkejä. Useimmissa maissa on jonkinlainen parlamentarismi, jokaisessa maassa on perustuslaki ja hallinto, joka muistuttaa eurooppalaista hallintoa, mutta syvempiä muutoksia uskomuksiin, tapoihin ja uskontoihin tai kieleen ei eurooppalaisten vallanpidolla ollut, eivätkä valloittajat niin ollen kyenneet tuhoamaan maiden kulttuurista perustaa.  Vaikutukset kohdistuivat lähinnä hallitsevaan eliittiin, joka esim. omaksui ranskan tai englannin kielen keskinäiseksi kommunikointi kielekseen ja näin eristäytyi monissa maissa kantaväestöstä. Intiassa englanninkielen asema hallinnossa on edelleen merkittävä, mutta on hiipumassa ja muuntumassa omiksi alueellisiksi kielikseen. Brittien kansainyhteisö on eräässä mielessä poikkeus muihin valloitettuihin valtioihin nähden: vielä edelleen Englannin kuningattarella on symbolinen asema eräissä maissa ja kansainyhteisöllä on edelleen omat urheilukisansa.

Erityisenä yksityiskohtana voidaan tässä ottaa esille löytöretkien Keski- ja Etelä-Amerikan atsteekkien ja mayojen kulttuurien tuhoutuminen. Espanjalaiset valloittajat eivät olisi sotilaallisesta ylivoimastaan huolimatta kyenneet tuhoamaan niin nopeasti kyseisiä kulttuureja, mutta avuksi tuli alkuperäiskansoille tuhoisat eurooppalaiset sairaudet, kuten isorokko, joiden arvellaan tappaneen 60-80% alkuperäisväestöstä.

Modernisaatio on muuttanut kaikkia maailman valtakulttuureja ja Kiinan teollinen nousu 1990-luvulta lähtien, on mullistanut tavaratuotannon koko maailmassa. ”Miltei kaikki maailman ei-länsimaiset kulttuurit ovat ainakin tuhannen vuoden ikäisiä ja jotkut useiden tuhansien vuosien ikäisiä. Ne ovat todistettavasti lainanneet muista kulttuureista tavoilla, jotka parantavat niiden oman kulttuurin säilymistä. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Kiinan Intiasta omaksuma buddhalaisuus ei johtanut Kiinan ”intialaistumiseen”. Kiinalaiset (ja myös japanilaiset myöhemmin sen rantauduttua Kiinasta) sopeuttivat buddhalaisuuden kiinalaisiin (japanilaisiin) muotoihin, tarkoituksiin ja tarpeisiin.”

Joitakin suuria kulttuureja on maailman historian aikana hävinnyt. Mesopotamian, Assyrian, Egyptin ja myöskin suuren osan Pohjois-Afrikkaa ja nykyistä Lähi-Itää hallinnut Rooman valta ja näiden edustamat kulttuurit ovat hiipuneet. "Eurooppalainen kolonialismi on päättynyt. Amerikkalainen hegemonia vetäytyy. Näiden jälkeen tulee länsimaisen kulttuurin eroosio, sillä kotoperäsiet, historiasta nousevat moraalit, kielet, uskomukset ja instituutiot vahvistuvat uudelleen. Nykyaikaistumisen tuottama ei-länsimaisten yhteiskuntien kasvava valta nostaa ei-länsimaisia kulttuureja kaikkialla." On ilmeistä, että universaalia maailmankulttuuria ei voi syntyä, vaikka Maailman talousfoorumiin osallistuvat päättäjät tällaista unelmaa hautovatkin.

Läntinen kulttuuri ei ole siis kyennyt muutamaan minkään valtakulttuurin (esim. kiinalaisen, intialaisen, islamilaisen) perusstruktuuria, vaan nämä ovat vaihtelevalla menestyksellä omaksuneet lännen teknologiset ja tieteelliset saavutukset, mutta ovat säilyttäneet ja pyrkivät vahvistamaan omiin arvoihin, uskomuksiin, uskontoihin, instituutioihinsa ja sosiaalisiin rakenteisiinsa sekä tapoihinsa perustuvia kotoperäisiä käytäntöjä. Tässä erityisesti islamilainen maailma on ottanut etäisyyttä lännen hegemoniapyrkimyksille. Lännen vastustamiselle on siis sekä historiallisia, että kulttuurisia syitä ja niistä jälkimmäiset ovat oleellisempia silloin kun länsi haluaa markkinoida omia perusarvojaan, kuten esimerkiksi ihmisarvonäkemyksiään, tasa-arvoisuutta jne., ei-läntisille sivilisaatioille.

Eräänä esimerkkinä lännen ja ei-lännen (lähinnä aasialaisen) kulttuurin eroista voitaneen ottaa käsitys yksilön merkityksestä. Aasiassa yksilö on alisteinen yhteisölle ja lännessä vuorostaan yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta. Eräissä psykologisissa kokeissa on huomattu, että aasialainen on valmis valehtelemaan, ettei hänen yksilöllinen suorituksensa paljastuisi muille. Yhdysvalloissa tehdyissä samoissa kokeissa yhdellekään koehenkilölle ei tullut edes mieleen väittää jonkun muun tehneen siivousta , vaan jokainen korosti omaa osuuttaan ylpeydellä (kokeessa koehenkilö vietiin huoneeseen, jossa oli paperitussuja pitkin lattioita, eikä ketään erikseen pyydetty siivoamaan, vaan koehenkilöt tekivät sen oma-aloitteisesti miellyttääkseen ”haastattelijaa”).

♦ Julkaistu 27.02.2014 klo 23:33 Päivitetty 28.02.2014 klo 13:51

[3] Maailman konfliktialueet | Identiteetin rakentumisesta

Identiteetin rakentumisesta

Kysyttäessä suomalaiselta hänen identiteettinsä rakennuspalikoista, on tyypillinen vastaus: sauna, sisu ja Sibelius. Hieman sofistikoituneempi tapa on ollut sulkea pois elementtejä, joita vastaajan identiteettiin ei kuulu: emme ole ruotsalaisia, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia. Sulkemalla pois identiteettiin kuulumattomia ominaisuuksia voimme saada toisenlaisen kuvan itsestämme kuin luettelemalla asioita, joiden kuvittelemme siihen kuuluvan.

Minkä tahansa identiteetin määrittely jää puutteelliseksi, jos emme huomioi ainakin seuraavia aspekteja: uskomuksiamme, perinteitämme, tapojamme, sosiaalisia instituutioita, kieleemme kytkeytyviä ilmaisutapojen mahdollisuuksia ja rajoituksia itsestämme ja muista. Uskonnon merkitys on myös oleellinen rakennuspalikka – myös uskonnottomalle – koska olemme tässä yhteiskunnassa tahattomastikin sen vaikutus- ja valtapiirissä. Eräs Radio Suomen keskusteluikkunassa vieraileva kirjoittaja kertoi, kuinka hän asettauduttuaan uuteen maahan, siirsi välittömästi suomalaiset jouluperinteet uuteen kotimaahansa. Hän ei hylännyt identiteettiinsä kuuluneita piirteitä, eikä myöskään hyljeksinyt uuden maan tuomia uusia piirteitä, vaan sopeutti uudet ja vanhat (ilmeisesti) toimivaksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan henkilö, joka kääntyy uuteen uskoon (vaikka islamiin), joutuu työstämään itseään ehkä rajustikin, koska hänen koko arvo- ja perinnehistoriansa, mieltymyksensä jne. on korvattava uusilla identiteetin elementeillä, joista puuttuvat lapsuudesta kumpuavat traditiot, muistot, tuoksut, maut jne. Yksilöllisen identiteetin rakentuminen on elinikäinen prosessi, eikä äkillinen muutos ole mahdollinen, vaan pysyvän ja konsistentin identiteetin sisäistäminen viimeistellään monikerroksisia ja limittäisiä arvoryppäitä sovittelemalla toisiinsa. Identiteetti muuttuu iän myötä, vaikkakin jotkin keskeiset piirteet pysyvät, parhaassakin tapauksessa edellä mainitsemani ’viimeistely’, saadaan päätökseen vasta kuolinvuoteella.

Identiteetin perustana on myös jonkinlainen käsitys oman yhteiskunnan menneisyydestä, historiasta. Yksilön historiallinen tietoisuus vaihtelee, mutta esimerkiksi Etelä ja Keski-Euroopan maissa ”historia” on läsnä lähes kaikkialla ja se vaikuttaa etenkin silloin kun keskustelukumppanina on ulkopuolinen taho: itsensä sijoittaminen osaksi historiallista taustaa antanee ainakin hetkellistä omanarvonnousua, mutta se ei ole pysyvää, vaan haihtuu heti kun vastapuolena on saman kulttuurin, menneisyyden, edustaja.

Yksilön identiteettiä voidaan siis tarkastella niin sosiologisena, sosiaalipsykologisena kuin psykologisenakin ilmiönä. Valitessamme vaikkapa psykologisen tarkastelukulman, voidaan lähtökohdaksi ottaa lapsi, jonka alkutaipaleella vanhemmat/kasvattajat antavat identiteetin ensimmäiset piirteet, myöhemmin, kun lapsen sosiaalinen osallistuminen laajenee, tulee mukaan sosiaaliset suhteet ja niiden kulttuuriin muokkaavat piirteet sekä niissä saadut myönteiset ja kielteiset oppimiskokemukset. Koulutus ja muut sosiaaliset instituutiot (päiväkoti, osallistuminen esim. partio- ja urheiluseuratoimintaan, armeijan käyminen jne.) muokkaavat kognitiivisia rakenteita siten, että yksilö sisäistää yhteiskunnan yleisempiä arvoja, käytänteitä ja tottumuksia. Hänelle on jo varsin varhaisessa kehitysvaiheessa syntynyt käsitys esimerkiksi kansallisuudesta, vaikka sen merkitys ei ehkä olekaan kirkas. Kielen ja ennen kaikkea kulttuurisen elekielen ja sanattoman viestinnän koodisto, kulttuurinen käsitys hyvästä ja pahasta on myös välitetty viimeistään puberteetti-ikään mennessä ja niitä hiotaan elämän loppuun saakka.

 Myös kansallinen identiteetti rakentuu samankaltaisista elementeistä kuin yksilönkin. Se koostuu yhteisistä tarinoista, uskomuksista, arvoista, kokemuksista, kuten merkittävät urheilusaavutukset ja uskonnosta. Nationalismissa esim. uskomukset kansan suuresta menneisyydestä värittyvät tukemaan kansallisia tarinoita, joita Suomessa saattaisivat olla talvi- ja jatkosodan kertomukset tai merkittävät urheilusaavutukset ja -voitot. Venäjällä ’suuri isänmaallinen sota’ on valjastettu palvelemaan jo Neuvostoliiton aikana lännenvastaisia asenteita. Meillä sotakertomukset palvelevat epäilevää suhdetta itänaapuriin. Ruotsalaisten identiteetin eräs perusta lienee – kuningashuonetta vastustavien lisääntymisestä huolimatta – hovin merkitys historiallisena jatkuvuutta ylläpitävänä voimana ja symbolina.

Koululaitokset kaikissa maissa kertovat kukin oman tarinansa maan tai kansan historiasta, maan merkityksestä suhteessa muihin kansoihin. Kansalliset symbolit, kuten värit, liput, eräät (huolella valitut tai valikoituneet) taideteokset, itsenäisyyspäivän sinivalkoiset kynttilät jne., muodostavat kirjaston, josta kukin voi ammentaa kansallista identiteettiä tarpeittensa mukaan. Identiteettiä rakennetaan myös erottavilla elementeillä, mutta silloin käytössä on usein vähättelevät tai halventavat ilmaisut muista kulttuureista tai kansoista.

Kriisiaikoina kirkon ja uskonnon merkitys kansallisen identiteetin säilyttäjänä, ylläpitäjänä ja korostajana on yleensä voimakkaimmillaan. Myös Ukrainasta nähdyissä kuvissa on esiintynyt kirkonmiehiä ja on itsestään selvää, että kansan puolesta rukoillaan sekä Itä- että Länsi-Ukrainassa. Sodan ja kriisin aikoina kirkot kautta maailman (so. lähinnä länsimaissa) ovat asettuneet vallanpitäjien puolelle ja ovat puhuneet vallanpitäjien kieltä: kirkot ovat säännönmukaisesti manipuloineet kansojen ajatusmaailmaa jotain toista kansaa vastaa ja vahvistaneet vallanpitäjien toivomaa ja haluamaa identiteettiä.

Kansallista identiteettiä on mahdollista tarkastella myös stereotypioiden kautta, eivätkä ne aina ole kovinkaan väärässä, vaikka yksilötasolle siirrettynä ne eivät välttämättä toimikaan. Ranskalaisista sanotaan, että he ovat arrogantteja, itseriittoisia; italialaiset lapsekkaita, luovia ja elegantteja; saksalaiset pikkutarkkoja, järjestelmällisiä jne. Suomalaiset ovat juroja ja puhumattomia … kun taas ruotsalaiset ovat duurikansaa. Ei-länsimaissa kansalliset identiteetit ovat parhaillaan kokemassa uutta renessanssia ja tulemme näkemään vielä lukuisia kertoja, kuinka lännen tarjoamat ideologiset ehdotukset tullaan hylkäämään ei-lännen kohonneen kansallisen itsetunnon seurauksena.

♦ Kirjoitettu 03.03.2014 klo 23:45

Pietari Suuri (1672-1725)

Despootti, joka käynnisti modernin Venäjän

Pietari Suuren hallitsijataival alkoi kahden tsaarittaren valtataistelun tiimellyksessä ja johti kapinaan, jossa Iivana Julman perustamat streltsit, ampujat, teurastivat tsaaritar Natalian sukulaisia hänen taitamattomien avustajien toiminnan ja Sofian, tsaari Iivanan äidin, juonittelun ja yllytyksen seurauksena. Joukkoteurastus kohdistuu Natalian, tsaari Feodorin toisen vaimon sukuun ja saatuaan vallan, Sofia palkitsee streltsit ruhtinaallisesti. Valtataistelun seurauksena Venäjällä on kaksi tsaaria, Pietari ja Iivana, jotka molemmat olivat alaikäisiä, joista Iivana on vajaamielinen, degeneroitunut ja kykenemätön koskaan hallitsemaan maata. Sijaishallitsijaksi nousee Iivanan äiti, tsaari Feodorin ensimmäinen vaimo Sofia. Pietari karkotetaan Moskovan lähellä sijaitsevaan Preobraženskojen kylään, missä hän saa kasvaa ja kehittyä vapaasti. Pietarin äiti, Natalia, karkotetaan ajan tavan mukaan luostariin.

Pietarin karkotuspaikan läheisyydessä sijaitsi Moskovan ulkomaalaisten asuttama saksalainen kaupunginosa, joka poikkesi Moskovan likaisuudesta ja hökkeleistä koostuvista kaupunginosista. ”Tiilitalot, kukkapenkit, suorat puistokujat istutettuine puineen, suihkulähteet, mikä vastakohta Moskovan itämaiselle epäjärjestykselle!” Saksalaisen kaupungin asukkaat ovat protestantteja ja katolilaisia, lääkäreitä, apteekkareita, arkkitehtejä, maalareita, opettajia, kauppiaita, kultaseppiä, upseereja, astronomeja ja heidät on eristetty omalle alueelleen uskonsa takia. Tässä ympäristössä Pietari saa ensivaikutelmansa siitä, millaista on eurooppalainen elämä, eikä tämä päähänpinttymä kadonnut koskaan hänen ajatuksistaan, vaikka hän säilyttikin venäläisen mentaliteettinsa ja tapansa. Pietarin seurustelua länsimaalaisten kanssa paheksuttiin niin pajarien (aateliset) kuin kirkonkin taholta, mutta hän ei antanut näiden vaikuttaa valintoihinsa.

Preobraženskojessa hän kokoaa leikkiarmeijan, jonka myötä oppii sodankäynnin taitoja leikin varjolla. Tosin tämä armeija alkaa muistuttamaan oikeaa armeijaa ja Pietari suunnittelee rykmenttiensä muuttamista jopa rynnäkköjoukoiksi. Hän kiinnostuu myös purjehtimisesta ja rakentaa oman ”laivastonsa kanta-aluksen”, joka kuljetaan Peresjaslavin järvelle, jolla purjehtiminen olisi todenmukaisemman tuntuista. Sofia kuvittelee, että nuo poikamaiset leikit eivät uhkaa hänen valtaansa. Pietarin purjehdusharrastus johtaa myöhemmin lähes pakkomielteiseen toimeliaisuuteen: Venäjän laivaston rakentamiseen ja sotiin, joiden tavoitteena on avata vapaa pääsy niin Mustallemerelle kuin Itämerellekin. Ottomaanit hallitsivat Mustanmeren rantoja ja ruotsalaiset Itämeren rannikoita. Venäjällä oli ainoastaan kaukana pohjoisessa Arkangeli, josta sillä oli pääsy maailman valtamerille.

17-vuotiaana Pietari osoittaa halveksuntansa avoimesti sijaishallitsijaa kohtaan kieltäytymällä osallistumasta juhlakulkueeseen, jossa Sofia esiintyy tsaarittaren tunnuksin. Tästä raivostuneena Sofia päättää tuhota Pietarin ja hänen sotajoukkonsa. Operaatio epäonnistuu, sillä monet tahot pitävät Pietarin sotilaallisuudesta ja päättäväisyydestä ja siirtyvät hänen tuekseen. Pietari marssi puolelleen siirtyneitten streltsien ja pajareitten sekä armeijansa kanssa Moskovaan 6. lokakuuta 1689. Tsaari Iivana antaa tukensa ja näin muodoin vallan Pietarille, mutta Sofia karkotetaan luostariin.  Ivana menehtyy tammikuun 29. päivänä vuonna 1696.

Tsaari Pietari ryhtyy tarmokkaasti muokkaamaan Venäjästä länsimaistyyppistä yhteiskuntaa, joka on uinunut lähes tuhatvuotisessa eristyksessä Lännestä. Ortodoksinen kirkko kammoksuu kaikkea läntistä ja ennen kaikkea Pietarin matkaa Euroopan metropoleihin, sillä on ennenkuulumatonta, että hallitsija jättää maansa. Edellinen hallitsijan vierailu Lännessä oli tapahtunut 1000-luvulla, jolloin Kiovan suurruhtinas vieraili Mainzissa.  Venäläisen mielenlaadun muuttaminen on jopa Pietarille mahdottomuus, sillä hän itse on ehkä hallitsijuudestaan huolimatta, taikka juuri siitä syystä, venäläisyyden ja hallitsijan despoottisuuden, äärimmäisyyksiin menevyyden, oikullisuuden, mutta myös päättäväisyyden malliesimerkki. Vähäinenkin onnistuminen tai mikä tahansa Pietarin mielestä myönteinen tapahtuma saa hänet järjestämään juominkeja, jotka saattavat jatkua päiväkausia ja joista kieltäytyminen ei ole millään syyllä sallittua. Jopa raskaana olevien naisten on osallistuttava, jos tsaari niin haluaa. Kohtuuttomuuksiin menevät pilat ja nöyryytykset, joihin osallistujat pakotetaan, ovat tsaarin mieleen ja luonnollisesti hänen valtansa merkkejä: kenelläkään ei ole päätösvaltaa edes näissä ryyppäjäisissä. Läntiset diplomaatit ovat kauhuissaan joutuessaan osallistumaan Pietarin järjestämiin juhlallisuuksiin, koska ne päättyvät vieraiden sammumisiin, oksenteluun, tappeluihin ja pakottamisiin, kuten Pietarissa sota-aluksen vesillelaskun jälkeisissä kemuissa: Pietarin mentyä nukkumaan, hän suljetutti juhlahuoneiston ovet, asetti vartijat oville ja jätti vieraat jatkamaan ilman mahdollisuutta käydä edes ns. luonnollisilla tarpeillaan. Pilkka, ivaaminen ja herjaaminen kohdistuivat niin yksityisiin henkilöihin kuin ortodoksiseen kirkkoon, jonka taantumuksellisuus on hänen vihansa kohteena. Pietarin erikoisuuksiin kuuluu myös halventaa ja tehdä pilaa jopa merkityksellisistä juhlallisuuksista, kuten vaikkapa Turkilta voitetun Azovan meren linnoituksen valloittamisen jälkeisessä triumfikulkueessa päähenkilönä oli irstas ”ruhtinaspaavi”, itse tsaari kuljeskeli kansan keskuudessa. ”Tapansa mukaan hän haluaa pilailla ja kulkee kaupungin halki jalan hänen kenraaleittensa mahtaillessa vaunuissa ja narrienkuninkaan, ruhtinaspaavin, juopon Nikita Zotovin keikaillessa kulkueen kärjessä.” Ranskan hovin edustaja kuvaa Zotovia Pietarin Ranskan visiitillä seuraavasti: ”Kääpiömäinen vanhus, jonka pitkä valkoiset hiukset ulottuvat hartioille, jonka rumuus ja epämuotoisuus on sietämätön ja jonka ääni tuo mieleen sammakon.”

Tsaari päätti lähteä opintomatkalle Euroopan metropoleihin, mutta halusi esiintyä incognitona matkan aikana. Seurueen koko oli useita satoja henkilöitä. Hänen saapumistaan odotettiin aluksi innostuksen vallassa, mutta vähitellen Euroopan hoveihin levisi tieto huonokäytöksisestä, ryypiskelevästä joukkiosta, joka tuhosi ja jätti majapaikkansa siivottomaan kuntoon. Pariisissa Louvressa hänen seurueensa aiheutti siinä määrin vahinkoa, että Bayreuthin maakreivitär, Fredrik I:n sisar poisti seurueen majapaikasta arvokkaammat huonekalut ”välttääkseen vahinkoja, joita herrat venäläiset ovat aiheuttaneet kaikkialla, missä ovat asuneet, Preussin kuningatar antoi viedä kalustukset koko talosta ja pakata kaikkein hauraimmat esineet turvaan.” Tsaarin oikuttelevuus ilmeni mm. illallisten tarjoilun hylkäämisinä, kieltäytymisinä tavata vastaanottajiaan, etiketin tahallisina rikkomisina jne. Pariisissa hän pyysi loistavasti katetun illallisen sijaan syötäväkseen nauriita. Hän kuljeskeli oman mielensä mukaan, söi käsin ja kieltäytyi varatuista yöpymispaikoista ja mm. Pariisin Louvressa antoi sijata kenttävuoteensa vaatekaappiin.

Venäjän hallitsijat olivat kautta historian olleet yksinvaltiaita ja despootteja eikä Pietari tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Pietarin ollessa Euroopan kierto- ja opintomatkallaan hän saa Wieniin tiedon streltsien käynnistämästä kapinahankkeesta (streltsit oli pakkosijoitettu aiemman vuoden 1697 kapinan jälkeen vartiopalveluun Turkin ja Puolan rajaseuduille ankeisiin olosuhteisiin). Kapinallisten kuulustelut alkavat Pyhän Sofian päivänä. ”Syyllisiä on tuhat seitsemänsataa neljätoista ja he ovat kahleissa Moskovan luostareissa ja vankiloissa. … Kolmekymmentä roviota palaa jatkuvasti Preobraženskojen ympärillä. Heti kun joku streltseistä kieltäytyy vastaamasta kysymykseen tai kiistää todisteen, hänet viedään kidutettavaksi. … Ajan mittaan pyövelit väsyvät työskentelemään satoja kertoja rääkätyn lihan parissa ja korahdukset ja huudot ovat huumanneet tuomarit ja kirjurit. Vain yksi mies näyttää väsymättömältä. Hän on Pietari.” Kapinan kukistamisen jälkeisissä teloituksissa ja hirttäjäisissä, jotka pantiin toimeen kolmessa eri vaiheessa menettää, henkensä yli 2100 henkilöä. ”Helmikuun 3. päivänä 1699 kenraali Lefortin veljenpoika kirjoittaa Moskovasta: ’Tänään tuomittiin jälleen kuolemaan kolmesataa niistä onnettomista, jotka halusivat lähettää meidät toiseen maailmaan. Hänen Majesteettinsa on määrännyt, että kaikkien ulkomaalaisten on oltava paikalla katsomassa teloituksia. Nämä ovat nyt viimeiset. Kaikki muut ovat saaneet jo rangaistuksensa.’” Ruhjotut ruumiit jätettiin lojumaan pitkin Moskovan katuja puoleksi vuodeksi ja kun ne viimein kerättiin, niitä kuljetettiin kärryillä ympäri Venäjää.

Pietarin julmuus ei rajoittunut vain hänen vastustajiinsa, vaan hän osallistui myös oman poikansa Aleksein kiduttamiseen sen jälkeen kun tämä oli vastustanut tsaarin määräyksiä ja paennut Wieniin välttyäkseen mielestään epämukavalta kohtalolta. Tsaarin takaa-ajajat saivat hänet lopulta Itävallan keisarin tarjoamasta piilopaikasta Napolista taivuteltua palaamaan Venäjälle. Aleksein kuolema oli kuitenkin luonnollinen tammikuussa vuonna 1696.

Pietaria on luonnehdittu Venäjän uudistajaksi ja länsimaistajaksi. On totta että hänen hallituskaudellaan käynnistyi monia kansallisesti tärkeitä hankkeita, joista koulutusjärjestelmän – joskin alkeellisen – loi juuri Pietari Suuri. Vuonna 1705 hän kutsui englantilaisen Farwharsonin Moskovaan perustaakseen sinne ensimmäisen matemaattisten tieteiden ja merenkulun koulun. Pietarin  ponnistelut korkeatasoisen koulutuksen luomiseksi epäonnistuivat perimmältään siitä syystä, ettei maassa ollut koulutettua sivistyneistöä. Ja olemassa olevissakaan kouluissa oppilaat eivät pysy vaan karkailevat, jopa siinä määrin, että eräissä kouluissa ovilla on ruoskijat pitämässä oppilaat koulun seinien sisällä. Kun tsaari perusti Pietariin insinöörikoulun, vuonna 1717 hän toteaa, että koulussa on 17 oppilasta ja hän määrää 70 hovin lasta koulunpenkille. Näiden opetus on aloitettava kirjaimista. Tsaari on myös määrännyt, että ylimystön nuoria on lähetettävä koulutettaviksi eurooppalaisiin opinahjoihin. Mutta tuokin projekti kuivuu osin kokoon, sillä opiskelijat keskittyvät enemmän ryyppäämiseen ja riitelemiseen kuin opiskeluun. Vuonna 1717 ruhtinas Repnin pyytää hallitsijalta lupaa saada kaksi poikaansa takaisin Saksasta, missä nämä eivät opi mitään eivätkä tee muuta kuin velkaantuvat.  Lontoossa opiskelijat tappavat muutaman porvarin. Venetsiassa he viihtyvät pelisaleissa ja aiheuttavat rettelöintiä. Toulonissa laivaston palvelukseen hyväksytyt nuoret venäläiset herättävät marsalkka d’Estréesin närkästyksen ’häpeämättömällä käytöksellään’.” Pietari perustaa myös Venäjän ensimmäisen teatterin, sanomalehden ja vaihdattaa naisten vaatteet länsimaisiksi Ranskasta ideoimansa assembléen, illanistujaisperinteen, käyttöönotolla. Pajareitten parrat on leikattu ja parran pitäminen on laitettu verolle.

Pietari kutsuu ulkomaisia oikeusoppineita muuttamaan Venäjän lait vastaamaan ruotsalaista lainkäyttöä, mutta lainoppineet huomaavat varsin nopeasti, ettei työ voisi onnistua jo pelkästään siitä syystä, että maassa on käytössä maaorjuus.

Pietari Suuren kunniahimoisena tavoitteena oli nostaa Venäjä eurooppalaiseksi suurvallaksi. Siinä hän onnistuikin, sillä lyötyään Ruotsin Kaarle XII Pultavassa, Venäjästä tuli osa läntistä Eurooppa ollen Itämeren  valtias Ruotsin pitkän valtakauden jälkeen. Pietari Suuren seuraajien tehtäväksi jäi avata Venäjän pääsy Mustallemerelle.

Vaikka Pietari Suuri ihannoi länsimaita, hän ei koskaan asettanut kyseenalaiseksi ortodoksista perintöä. Hänen suhteensa länteen oli pragmaattinen: lännestä tuodaan Venäjälle se hyvä, mikä palvelee Venäjää, muun länsimaat saavat pitää itsellään. Pietarin Suuren myötä Venäjän itsetunto nousi tasolle, jolla se ei koskaan aikaisemmin ollut ollut, eikä sitä koskaan sen jälkeen ole varsinaisesti uhattu. Venäjällä on vuosisataiset yksinvaltiuden perinteet, joista eivät seuraavatkaan tsaarit luopuneet. Neuvostoliiton aikana tätä perinnettä vaalittiin kommunistisen puoleen diktatuurin nimissä ja tänä päivänä se on verhottu demokratian kaapuun, jossa presidentillä on lähes rajaton valta joko lainsäädännön tai informaalisen vallan muodossa. Eurooppalaisista nykyjohtajista lähimmäksi on päässyt Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi, joka säädätti itseään ja lähipiiriään suosivia lakeja tarpeittensa mukaan ympäröiden itsensä hännystelijöillä ja omaneduntavoittelijoilla. Euroopan poliittinen vakaus on perustunut laillisuusperiaatteisiin ja sopimuksiin, vaikka niidenkin noudattamisen kohdalla on horjuvuutta. Venäjä sen sijaan on tulkinnut sopimuksia ja sitoumuksiaan kulloistenkin intressiensä mukaisesti, kuten suurvalloilla on tapana tehdä.

Tsaari Pietari Suuren toimeliaisuus, maaninen omistautuminen tärkeiksi kokemilleen asioille, holtittomuus, häikäilemättömyys alamaisiaan ja myös läheisiään kohtaan, tunteettomuus, julmuus ja sadistisuus, freneettinen tarve oppia kaikkea ja kaikki – tosin pinnallisesti – sekä itsensä altistaminen myös vaaroille. Viimeinen koitui myös hänen kohtalokseen, kun hän syöksyi mereen pelastamaan haaksirikkoutuneesta aluksesta sotilaitaan. Pietari Suuri menehtyi tammikuun 28. päivä 1725 kello kuusi aamulla ja tsaaritar Katariina I, liivinmaalainen pyykkäri, nousee valtaistuimelle.

♦ Julkaistu 20.3.2014

Adriano Celentano: Ti penso e cambia il mondo – suomennos

Raakakäännös. Koska en ole runoilija niin saatte tyytyä tällaiseen kyhäelmään. 

Ti penso e cambia il mondo Affamati come lupi viviamo in crudeltà E tutto sembra perso in questa oscurità All’angolo e indifeso ti cerco accanto a me… da soli gli occhi non vedono Ti penso e cambia il mondo le voci intorno a me Cambia il mondo, vedo oltre quel che c’è Vivo e affondo, e l’inverno è su di me ma so che cambia il mondo se al mondo sto con te C’è una strada in ogni uomo, un’opportunità il cuore è un serbatoio di rabbia e di pietà Credo solo al tuo sorriso nel senso che mi dà Da soli… gli occhi non vedono Ti penso e cambia il mondo le voci intorno a me Cambia il mondo vedo oltre quel che c’è Vivo e affondo e l’inverno è su di me Lo so che cambia il mondo se al mondo sto con te Io sono qui… ti aspetto qui Oltre il buio mi vedrai Saprò difenderti… proteggerti e non stancarmi mai Acqua nel deserto… ti troverò Dormi e si vedrà Ti sentirai accarezzar Ti penso e cambia il mondo le facce intorno a me Cambia il mondo vedo oltre quel che c’è Vivo e affondo E l’inverno è su di me Ma so che cambia il mondo se al mondo sto con te Coro: Io sono qui… ti aspetto qui Oltre il buio mi vedrai Saprò difenderti.. proteggerti e non stancarmi mai Acqua nel deserto.. ti troverò Dormi e si vedrà Ti sentirai accarezzar Ti penso e cambia il mondo le voci intorno a me Cambia il mondo vedo oltre quel che c’è Vivo e affondo E l’inverno è su di me Ma so che cambia il mondo se al mondo sto con te

Ajattelen sinua ja maailma muuttuu Nälkäisinä kuin sudet elämme raakuudessa Ja kaikki tuntuu kadonneen tähän pimeyteen Kaikkialta ja suojattomana etsin sinua vierestäni ... yksinään silmät eivät näe Ajattelen sinua ja maailma muuttuu äänet ympärilläni Maailma muuttuu näen jotain muuta kuin mitä on Elän ja uppoan ja talvi on ylläni mutta tiedän maailman muuttuvan jos pysyn maailmassa kanssasi Jokaisessa ihmisessä on tie mahdollisuus sydän on raivon ja myötätunnon säiliö Uskon vain sinun hymyysi tunteeseen jonka se minulle suo Yksinämme  ... silmät eivät näe Ajattelen sinua ja maailma muuttuu äänet ympärilläni Maailma muuttuu näen muuta kuin sen mitä on. Elän ja uppoan ja talvi on ylläni Tiedän sen että maailma muuttuu jos pysyn maailmassa kanssasi Olen täällä ... odotan sinua täällä pimeyden takana näet minut Osaan puolustaa sinua ... suojella sinua enkä koskaan väsy Vettä autiomaasta ... löydän sinulle Lepää ja tiedä Tunnet hyväilyn Ajattelen sinua ja maailma muuttuu kasvot ympärilläni Maailma muuttuu näen muuta kuin sen mitä on. Elän ja uppoan ja talvi on ylläni mutta tiedän maailman muttuuvan jos pysyn maailmassa kanssasi Kuoro: Olen täällä ... odotan sinua täällä pimeyden takana näet minut Osaan puolustaa sinua ... suojella sinua enkä koskaan väsy Vettä autiomaasta ... löydän sinulle Lepää ja tiedä Tunnnet hyväilyn Ajattelen sinua ja maailma muuttuu kasvot ympäröivät minua Maailma muuttuu näen muuta kuin mitä se on. Elän ja uppoan ja talvi on päälläni mutta tiedän maailman muuttuvan jos pysyn maailmassa kanssasi

Kuuntele kappale Pörjen Kirjat Google+:ssa