Tarmo Kunnas: Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta

Pahan piilopaikat

Eräissä viime vuosina tehdyissä psykologisissa kokeissa on havaittu, että lapsella on jo muutaman kuukauden ikäisenä käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. On yleisesti otaksuttu, että lapsi olisi tässä suhteessa tyhjä taulu, tabula rasa, ja niinhän saattaa ollakin. Oma tulkintani kyseisistä kokeista on, että koska lapsi jo syntymästään alkaen saa elämässään myönteisiä kokemuksia kuten ravitsemista (imettäminen), hellyyttä, vaippojen kuiviin vahtamista jne., niin nämä 'hyvän' kokemukset tai niiden puutteet generoivat lapselle käsityksen maailman hyvyydestä ja/tai pahuudesta. Lapselle alkaa kehittyä moraali, jonka ilmenemismuotoja ovat vastavuoroisuus, auttaminen, empatia jne. Mutta jo muutaman vuoden ikäisenä lapseen ”asettuu” myös valhe, omaneduntavoittelu, ahneus, kateus, yksinkertaisesti ilmaistuna paha.

Kristillisessä perinteessämme pahalla, Saatanalla, on ollut merkittävä tehtävä. Saatana on sukupolvien ajan houkuttanut ihmistä pahuuteen, irstauteen, vääryyteen, murhiin ja tappohin. Se on toiminut milloin verhoutuneena, milloin ihmiseen asettuneena. Sitä vastaan on taisteltu verisesti ja sille on antauduttu hurmoshenkisesti. Kristinuskon taistelu saatanallisia voimia vastaan oli kiivaimmillaan keskiajan lopulla, jolloin uskon puhtaudesta inkvisitiolaitos huolehti terhakimmin.

Majesteettista pahuutta edustaa Raamatun apokryfikirjallisuudessa sielunvihollinen, Saatana ja hänen kaksoisolentonsa Lucifer. Saatanan rooli on kuitenkin alisteinen Jumalalle ja hänen valtansa ihmiseen on eräässä mielessä rajoitettu. Jumala päihittää myös Saatanan, tosin tälle jää vielä viimeisen tuomionkin jälkeen oma valtakuntansa. Danten Jumalainen näytelmä (1308-1321) tarjoaa matkaoppaan helvettiin, jota hän kuvaa pelottavana, täsmällisesti ja yksityiskohtaisesti. Koska pahan olemassaolo oli kirkon näkökulmasta tosiasia, ”kirkko joutui antamaan määräyksiä siitä, että paholainen kuvattaisiin aina riittävän kielteiseksi. Keskiajan lopulla paholaista olikin kuvattava sekoituksena inhimillisyyttä ja eläimellisyyttä.”

Tunnetuin majesteettista pahaa lähentyvä kirjallinen hahmo lienee Markiisi de Sade, joka vie Valistuksen ajan lapsena eroottisen vapauden äärimmäisyyksiin, vaikkakaan tuon ”vapauden toteuttaminen ei ole mahdollista ilman toisten ihmisten alistamista”. Elokuvan puolelta eräs majesteettista pahuutta kuvaava hahmo saattaisi olla Hannibal Lecter, jonka pahuus on puhdasta, itsetarkoituksellista, ilman minkäänlaisia moraalisia pohdintoja.

Jo varhain julkaistiin ensimmäisiä peitellyn kriittisiä kirkon oppeja naurunalaiseksi saattavia kirjallisia teoksia kuten Boccaccion Decamerone (1351). Decameronessa kehnoa pahaa, luonnevikaisuutta, amoraalittomuutta edustaa kehnouden virtuoosi juristi Ciappelletto, joka ”olisi pitänyt suurena häpeänä, jos jotain hänen laatimistaan harvalukuisista asiakirjoista olisi pidetty oikeina.” Hän ei kaihtanut väärin vannomista ja voitti tällä taktiikalla Ranskassa kaikki jutut, koska maassa uskottiin vielä vannomiseen. Ciappelletto, Jumalanpilkkaaja, sakramenttien halveksija ja murhamies huijasi kirkkoa firenzeläisten koronkiskuriveljeksen kanssa vielä kuolinvuoteellaan. Kukaan ei voinut kuvitella, että joku valehtelisi niin paljon vielä kuolemaa tehdessään ja päästäkseen armoitettuna, synninpäästön saaneena haudatuksi luostarikirkkoon.

Toinen kehnoa pahaa kuvaava kirjailija on Knut Hamsunin (1859-1953) Naiset kaivolla. Oliver menettää onnettomuuden seurauksena seksuaalisen kykynsä ja tämän vuoksi hänen avioliittonsa ajatuu karille, hän köyhtyy turhaan ylpeyttään, hänestä kehittyy varasteleva pikku huijari. Vaimon palattua takaisin lapsikatraan kanssa ja synnytettyään uusia, Oliverin valitsee valheellisen identiteetin. ”Hamsunin moraaliton sankari on ympäristön olojen tuote, vaikka hänessä on synnynäistäkin huonoutta.” Kehnossa pahassa yhdistyy tyhmyys, naivius, tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Itsepetoksen, valheellisuuden, tyhmyyden, silmien sulkemisen, ajattelemattomuuden varjolla on historian aikana tehty valtavasti pahaa ja eräs tämän hetken ilmiö on nettikirjoittelu, jossa ajattelemattomuuden, hetken kiivastumisen tai puhtaan ilkeyden varjolla tehdään pahaa, loukataan summittaisesti ketä tahansa.

Franz Kafkan (1883-1924) Oikeusjuttu, jossa Joseph K. joutuu oikeuslaitoksen uhriksi tietämättä, mistä häntä syytetään tai minkä rikoksen hän on tehnyt. Paha, jonka Joseph K. kohtaa edustaa absurdia pahaa, johon kohde itse ei voi mitenkään vaikuttaa tai hallita: se vain tapahtuu. Joseph K. sanoo ”tee vaaditte järkevyyttä, mutta puhutte järjettömyyksiä”. Olemisen absurdi luonne paljastuu mm. siinä, että poliittinen pahuus on muuttumassa banaliteetiksi, itsestään selväksi olotilaksi.

Toisen maailmansodan aikana monet natsiviranomaisista ja sotapäälliköistä toimivat siten kuin laeissa oli määrätty, vaikka ymmärsivätkin tekojensa mielettömyyden. Toisena esimerkkinä otan Eugène Ionescon näytelmän Sarvikuonot (1954). Näytelmän henkilöt käyttäytyvät järkeväntuntuisesti, mutta käyttävät sanoja ja kieltä, joilla ei ole yhteyttä käsillä olevaan tilanteeseen eikä todellisuuteen. Kieli on irtautunut absurdisti ajattelusta. Loppujen lopuksi käy niin että vain yksi henkilö, Bérenger, jää taistelemaan todemman maailman puolesta, jossa sanat vielä merkitsivät sitä, mitä niiden oletettiin merkitsevän. Kun ajatus siirretään nykypäivään, niin tulee vahvasti mieleen byrokraattinen, poliittinen ja myös yritysmaailmassa käytetty kieli, jossa sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nykykielen mantroja ovat ”kehitys” ja ”kehittäminen” ja jokainen kuullessaan nuo sanat, jäykistyy pelosta, kauhusta. Riittävän pitkälle vietynä Ionescon ”uhkakuva” sarvikuonojen valtaamasta maailmasta on (jo hyvin) lähellä. ”On seurattava esimiestä, omaa aikaa tai kansakuntaa tai universaalia ihmiskuntaa. On sopeudeuttava ...” Poliitikot voivat sujuvasti puhua tuntikausia sanomatta yhtään mitään. ”Sarvikuonous on jotain yleisempää: samalla kertaa koomista, brutaalia ja absurdia. Se symboloi animaalista laumasieluisuutta, rumuutta ja pahuutta ja ihmisyyden katoamista.” Sarvikuonous tarttuu.

Nykypäivän tiedotusvälineet eivät jätä absurdia pahaa salaan, vaan se on niiden jokapäiväistä leipää. Joitakin aikoja sitten isä ja tämän uusi aviopuoliso surmasivat tyttärensä siitäkin huolimatta, että viranomaisia oli varoitettu lukuisia kertoja tytön tilanteesta. Tässä yhdistyy brutaalilla tavalla absurdi paha ja kehnous, jota sosiaaliviranomaiset edustavat piiloutuessaan lainkirjaimen taakse.

Absurdin pahan esiintyminen ennen 1900-lukua käsitettiin yleensä jumalten aikaansaamaksi. Antiikin Kreikan ja Rooman jumalat olivat ailahtelevia persoonallisuuksia, joilla oli myös keskinäisiä kiistoja ratkottavanaan. Ja tuolloin ihmispoloiset saattoivat joutua jumalten oikkujen kohteeksi.

Kauhistuttava pahaa voidaan löytää vaikkapa kauhukertomuksista ja -elokuvista, kristillisestä kuvastosta, jossa varoitetaan moraalittomuuden, synnin turmiollisuudesta tai moraaliteetteinä kuvitetaan Raamatun tapahtumia, kuten Kain tappaa Abelin, Sodoma ja Gomorra jne. Grimmin saduissa typeryys uhmaa odotettavissa olevia vaaroja. Kauhistuttavasta pahasta on modernille ihmiselle tullut ajanvietettä lukuisine vampyyri- ja science fictionkirjoineen ja -TV-sarjoineen.

Johathan Swift (1667-1745) saa vielä tänä päivänä ainakin joiden karvat pystyyn ”Vaatimattomalla ehdotuksellaan, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vahemmilleen tai maalleen”. Swift on pukenut pamflettinsa sanoman Irlannin sosiaalisen ongelman ratkaisuksi virkamiesmäiseen kieleen. Teksti herätti jo omana aikanaan pahennusta.

Asiaa hvyin tunteva amerikkalainen tuttavani Lontoossa on vakuuttanut minulle, että nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellisintä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi yhtä lailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin.

Täten mitä nöyrimmin tarjoan julkisesti harkittavaksi, että niistä jo lasketusta sadastakahdestakymmenestä tuhannesta lapsesta säästetään lisääntymiseen kaksikymmentätuhatta, joista vain neljännes olisi urospuolisia, mikä on enemmän kuin sallitaan lampaille, mustalle karjalle ja sioille. Perusteluni tälle on, että nämä lapset ovat harvoin avioliiton hedelmiä, instituution, jota raakalaisemme eivät juurikaan arvostaneet ja siksi yksi urospuolinen riittää palvelemaan neljää naaraspuolista. Jäljelle jääneet satatuhatta voidaan vuoden vanhoina tarjota myyntiin kaikkialla kuningaskunnassa neuvoen aina äitejä, että he sallivat lastensa imeä runsaasti viimeisen kuukauden aikana, jotta ne sitten hyvässä pöydässä olisivat pulleita ja lihavia.

Vanhan testamentin kertomuksessa Babylonian kuningas Belsassarin pidoista, joissa tarjoillaan viiniä Jerusalemin temppelistä ryöstetyistä astioista, häpäistään Jumalaa. Kun huoneen seinälle ilmestyy teksti ”mene tekel peres” aavistaa Belsassar oitis, kuka tekstin on aikaansaanut. Lopulta tekstin tulkitsee maineeltaan suuri tietäjä Daniel ja Belsassar ”ymmärtää sortuneensa immoraaliseen jumalanpilkkaan ja pyhäinhäväistykseen.” Heinrich Heine on runossaan Belsassarin pidoista puhdistanut kaiken ”uskonnollis-ideologisen manipulaation” ja jäljellä on jäänyt kauhutarina. Vielä saman yön aikana Belsassar pääsee hengestään vartiomiestensä toimesta.

”Paha on muuttuva, funktionaalinen käsite, joka on kätevä myös vallankäyttäjille. Valtajärjestelmät ovat usein leimanneet muukalaiset, vieraat ja ”Toiseuden” moraalisesti epäilyttäviksi ja suorastaan pahoiksi.” Sergei Eisensteinin elokuvassa Panssarilaiva Potemkinin päällystö kuvataan vastenmielisen näköiseksi, epämiellyttävän kopeasti käyttäytyviksi miehiksi. Vanhoissa neuvostoliittolaissa propagandajulisteissa kapitalisti kuvattiin aina inhottavaksi, rumaksi ja kieroutuneeksi. Neuvostoihmiset olivat punaposkisia mallikansalaisia. Propagandassa ainoat sallitut komiikan lajit ovat vastustajan pilkkaaminen ja armoton satiiri.

***

Professori Tarmo Kunnas on kirjoittanut sivistyneen kirjan Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta (Atena 2008). Teos kattaa laajan kirjon tiiviitä analyysejä pahan piilopaikoista niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteissa. Kunnaksen runsaat esimerkit kuvittavat mainiosti hänen käyttämäänsä käsiteaparaattia pahan eri tyypeistä ja ilmenemismuodoista taiteessa. On hyvin luultavaa, etten enää koskaan lue ainuttakaan kirjaa kuten aikaisemmin. Teos on vaikuttava!

Alustava versio 07.01.2014. klo 19:42