[1] Maailman konfliktialueet

Vuonna 1993 John Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairs-lehden kesäkuun numerossa Ukrainan mahdollisesta ajautumisesta kriisiin. Ja niinpä voimme tänään todistaa tämän ennusteen toteutumista. Mutta mitä Mearsheimer sitten näki Ukrainan uhkana? Ensinnäkin maa on jakautunut vähintään kahteen eri uskonnollis-ideologiseen ryhmittymään, joista itäukrainalaiset edustavat Moskovan patriarkaattiin suuntautuneita ja länsiukrainalaiset kuuluvat suurelta osin uniaattikirkkoon, jonka päämies on Rooman paavi. Kiovan patriarkaatti on sen sijaan Moskovauskollinen. Vaikka tämä ero ei tunnu kovin merkitykselliseltä, niin sillä on kuitenkin mentaalihistoriallisia vaikutuksia, mikä tarkoittaa sitä, että länsiukrainalaisten henkinen koti sijaitsee lännessä. Eikä pidä myöskään unohtaa sitä, että Puolan vaikutus Ukrainan läntisten osien kohtaloihin on ollut merkittävä.

Ukraina sijaitsee lännen ja idän rajapinnassa ja on siis kulttuurisesti ”haavoittuva”, koska maan sisäiset intressit suuntautuvat kahtaalle. Lisäksi maan geopoliittinen asema Venäjän ja Euroopan sekä ortodoksisen perinteen ja katolisuuden rajapinnassa aiheuttavat ristiriitoja, joita tämän päivän länsimaisen ihmisen on vaikea ymmärtää. Mutta Euroopan lähihistoriassa on samankaltaisia rajapintaongelmia ollut useita. Jugoslavian hajoaminen islamilaiseen Kosovoon ja ortodoksiseen Serbiaan ja katoliseen Kroatiaan noudattaa uskonnollisia rajalinjoja. Bosnia ja Hertsegovina on moniuskontoinen valtio, kun taas Albania on puhtaasti islamilainen valtio. Tämä ruutitynnyri voi koska tahansa räjähtää uudelleen, niinpä Euroopan Unioni yrittääkin integroida kyseisiä valtioita omaan yhteiseen liittoutumaansa, jotta konfliktien mahdollisuus pienenisi.

Euroopassa on vielä kolmas – tosin laantumaan päin oleva uskonnollisen konfliktin keskus – eli Pohjois-Irlanti.

Kun tarkastellaan maailman karttaa konfliktien näkökulmasta, huomataan varsin nopeasti, että nykyiset konfliktit sijaitsevat eri uskontokuntien rajamailla. Afrikassa Saharan eteläpuoleisilla alueilla asustaa useimmiten kristittyjä ja erilaisia heimouskontoja edustavia kansoja ja pohjoispuolella on muslimimaita. Nykyiset Afrikan konfliktit sijaitsevat juuri tällä demarkaatiolinjalla Nigeriasta, Tsadiin ja Sudaniin ulottuvalla vyöhykkeellä. Somalian konflikti ei ole levinnyt erityisesti Keniaan, vaikka onkin aiheuttanut jonkin verran levottomuutta Kenian koillisosissa.

Läntisessä Aasiassa konfliktien painopiste on Afganistanin alueella ja ennen kaikkea Intian ja Pakistanin rajoilla. Intia on moniuskontoinen maa, jossa on suuri muslimivähemmistö, mutta on kuitenkin ennen kaikkea hindulainen valtio. Intian konfliktien aiheuttajina ovat nimenomaan näiden kahden eri uskontokunnan väliset voimainmittelöt. Syiksi riittää vähäinenkin toisen osapuolen provokaatio. Samankaltainen tilanne on myös Burman (buddhalainen valtio) ja Bangladeshin rajoilla.  Eikä pidä unohtaa myöskään Thaimaata, sillä maan eteläkärjessä käydään myös taisteluja, joita ilmeisesti ruokitaan Malesiasta.

Aasian ehkä vaarallisin mahdollisten konfliktien alue sijaitsee mielestäni kuitenkin Kiinan merellä, koska siellä yhdistyvät myös lännen intressit. Kiina ei ole unohtanut toisen maailmansodan Japanin suorittamia miehityksen aikaisia rikoksia. Vuosittain uutisoidaan kuinka japanilaiset poliitikot provosoivat kiinalaisia sotasankareiden muistomerkeillä tapahtuvilla riiteillään. Lisäksi Kiinan intressit kohdistuvat alueisiin, joista kriittisimpiä ovat Japanin ja Kiinan väliset pikkusaaret. Saaret eivät kiinnosta mutta mahdollinen öljy kylläkin. Kiinalla on myös avoimia kiistoja alueista Filippiinien kanssa Etelä-Kiinan merellä. Lisäksi Kiinalla on vähäisempi ongelma uiguurien ja tiibetiläisten kanssa, mutta nämä eivät uhkaa maan vakautta eikä hegemoniaa, koska kapina-alueet sijaitsevat Kiinankin näkökulmasta periferiassa.

Japanin ja Kiinan välillä kulkee myös uskonnollinen rajalinja. Kiinan konfutselaisuus – joka on valjastettu Kiinan kommunistisen järjestelmän uudeksi viralliseksi ideologiaksi –  ja Japanin buddhalaisuus/shintolaisuus erottavat näitä valtioita. Lisäksi on huomattava se tosiseikka, että Kiinan kansantalouden kasvu on antanut maalle itsetunnon, jota edes lännen uhkailut eivät enää pelota. Kiina on rahoittanut amerikkalaisten kulutusta jo niin kauan, että se on USA:n suurin velkoja. Kiinan tavaratuotanto on koko länsimaiselle hyvinvoinnille ratkaisevan tärkeää ja mikä ehkä mielenkiintoisinta: Kiina on valloittamassa Afrikkaa ja sen raaka-ainevaroja ja maa-alueita pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla. Nämä sopimuskiistat saattavat aiheuttaa myöhemmin kansojen kapinointia.

Lännen vaikutusvalta on koko ajan kaventumassa niin Aasiassa kuin muslimivaltioissakin. Kiinalla ei ole yhtään hyvää syytä valita länsimaista demokratiaa, sillä se on jo osoittanut koko maailmalle, että sen nykyinen järjestelmä pystyy tuottamaan suurelle osalle kansaa hyvinvointia. Islamilaisessa maailmassa demokratialla ei ole myöskään mitään sijaa, sillä lähtökohtaisesti maalliset lait ovat maallisia eikä Allahilta, joita sitä vastoin ovat shariaan perustuvat lait. Niinpä esim. Egyptissä muslimiveljeskunnan toimenpiteet kohta vaalivoittonsa jälkeen suuntautuivat vain ja ainoastaan islamilaisen yhteiskunnan rakentamiseen tähtääviin uudistuksiin. Tällä kertaa lännen tukema  ja suuria taloudellisia intressejä hallitseva armeija otti vielä vallan takaisin, mutta luultavasti seuraava vallankumous tuottaa islamilaisen Egyptin. Sitä odotellessamme saamme uutisia terroriteoista, joita ei välttämättä tarvitse pitää terrorismina vaan vallankumouksellisena toimintana.

Euroopan Unioni on neuvotellut Turkin kanssa vuosikaudet maan liittymisestä unioniin. Mutta Turkki on Erdoğanin valtakaudella hylkäämässä Kemal Atatürkin maallisen Turkin ihanteen. Erdoğanin puolue on kumonnut  tasaiseen tahtiin Atatürkin aikanaan kieltämiä islamilaisia perinteisiä arvoja ja viimeisimpänä – ehkä lopullisena islamilaistamisen tekona, hallintoon ja poliitikkojen lähipiiriin kohdistuneiden korruptiosyytteiden seurauksena – on erottanut lukuisia juristeja oikeuslaitoksesta, ja tämä mahdollistaa islamistien entistä tiukemman otteen oikeuslaitoksesta, joka näihin aikoihin saakka on edes jollain tavalla puolustanut oikeudenmukaisuuteen perustuvia arvoja. Turkin oikeuslaitosta, eikä Turkkia, ei tosin voi länsimaisesta näkökulmasta pitää kovinkaan ”oikeudenmukaisena”, sillä maassa on tiukat lait valtioon kohdistuvien kriittisten näkemysten esittämisestä.

Ukrainan tilanne on eurooppalaisittain hälyttävä, mutta en usko konfliktin leviämiseen, sillä vaikka ideologiset erimielisyydet maassa ovat todellisuutta, on näillä eroavuuksilla kuitenkin niin paljon yhtymäkohtia, yhteisiä arvoja jaettavana, että pahimmillaan voi syntyä ”vain” sisällissota. Sodan mahdollisuus on olemassa niin kauan, kunnes maalle saadaan hallinto, joka on uskottava niin läntisen kuin itäisenkin Ukrainan näkökulmasta. Venäjän intressien uhkaaminen ja uhmaaminen johtaisi syvempään kriisiin Euroopassa ja siksi EU:n ja Venäjän on yhdessä haettava molempia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja. 

Tämän päivän lausunnot Venäjältä ovat hälyttäviä. Venäjä asettuu itäukrainalaisten taakse säilyttääkseen oman etupiirinsä, mutta tekee saman virheen kuin Syyriassa, jossa se asettui tukemaan Assadin hallintoa ja syöksi näin Syyrian lopullisesti veriseen sisällissotaan, jonka lopputulema on mitä ilmeisemmin islamilainen tasavalta Israelin naapurissa. 

Samuel P. Huntington kartoittaa Kulttuurien kamppailu -teoksessaan (1996) erilaisia skenaarioita, mitä Ukrainan ja Venäjän suihteissa tulee tapahtumaan ja päätyy seuraavanlaiseen johtopäätökseen: "Valtio-paradigma [valtiolähtöinen lähestymistapa] korostaa Venäjän ja Ukrainan sodan mahdollisuutta, mutta kulttuurinen lähestymistapa minimoi ja korostaa mahdollisuutta, että Ukraina jakautuu kahtia. Tämä jako olisi kulttuuristen tekijöiden perusteella ennustaen väkivaltaisempi kuin Tsekkoslovakian jako, mutta huomattavasti vähemmän verinen kuin Jugoslavian jako." 

Mikäli Ukraina olisi ollut puhtaasti ortodoksinen maa, olisiko länsi lotkauttanut korvaansakaan, vai onko kriisi pelkästään siksi uhkaava, kun se sijaitsee EU:n itärajalla? Sisällissodan syttyessä, uskon että länsi eli EU jättää Ukrainan oman onnensa nojaan, sillä sekaantuminen siihen olisi sama kuin sodan julistus Venäjälle.

♦ Kirjoitettu 22.2.2014 klo 16:36 Täydennetty klo 19:28