Seikko Eskola: Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Kirjoituksia historiasta ja nykyajasta.

Fukuyama julisti kirjassaan (Historian loppu ja viimeinen ihminen) vuonna 1989, että historia on loppunut. Oliko maailma saavuttanut sellaisen tasapainotilan, jonka jälkeen mitään ei enää tapahtuisi, vai mitä Fukuyaman ajatuksissa liikkui? Fukuyama ei kuitenkaan tarkoittanut, että tapahtumien historia olisi tullut tiensä päähän, vaan sitä, että ihmiskunta oli saavuttanut ideatasolla Ranskan vallankumouksen myötä tilanteen, jossa aatteiden kehitys ja/tai edistys oli päättynyt. Tasa-arvon ja vapauden ideat olivat lyöneet itsensä läpi ja nyt pitkälle jo toteutuneetkin ainakin läntisessä maailmassa. Fukuyaman teesi oli, ettei mitään muuta yhtä täydellistä ja universaalia, yhteiskuntaa säätelevä ja määrittelemää ideaa ole näköpiirissä tai edes kuviteltavissa. Demokraattinen maailma oli syntynyt ja mikä olisi se järjestelmä, joka voisi reaalisesti korvata sen? Fukuyama toteaa olevansa väärässä vasta, jos joskus tulevaisuudessa esiin nousee järjestelmällisesti kehitetty poliittinen tai sosiaalinen oikeudenmukaisuuden idea, joka kykenee syrjäyttämään liberalismin. Edes haaveen tasolla tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä.

Se, että länsimaat kaupittelevat oikeudenmukaisuusnäkemyksiään kehittyville maille ja että nämä suhtautuvat lännen ajatuksiin nihkeästi, eivätkä kovinkaan halukkaasti ole näitä toteuttamassa, ei tarkoita, että kehittyvillä mailla olisi jotain parempaa, universaalimpaa tarjottavana kansalaisilleen. Vapaus ja tasa-arvo eivät luultavasti lähitulevaisuudessa tule toteutumaan, sillä esimerkiksi islamilaisessa maailmassa yksilön vapautta ei katsota suopeasti, sillä sellainen vapaus, joka länsimaissa on toteutunut, on kauhistus islaminuskoiselle.

Huntington (Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, 2003) piti Fukuyaman näkökulmaa länsimaisena ja tarjosi tilalle sivilisaatioiden muodostamaa uutta maailmanjärjestystä. Hänen näkemyksen mukaan maailman sivilisaatiota ovat kiinalainen, hindulainen, japanilainen, islamilainen, ortodoksinen, länsimainen, latinalaisamerikkalainen ja mahdollisesti afrikkalainen, joille leimaa antava piirre on uskonto. ”Ihmisryhmien ratkaiseva ero liittyy heidän arvoihinsa uskomuksiinsa, instituutioihinsa ja sosiaalisiin rakenteisiin, ei fyysiseen kokoon, pään muotoon tai ihonväriinsä.”

Länsimaissa uskonnon luhistumista on ennustettu jo pitkään, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa uskonnollispoliittiset liikkeet ovat saaneet huomattavan valta-aseman sosialististen järjestelmien romahdettua. Islamilaisessa maailmassa Neuvostoliittoon tukeutuneet maallistuneet vallanpitäjät ja islamilaiseen sosialismiin perustuneet järjestelmät kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Libya, Tunisia, Syyria ja Egypti ovat edelleen vallankumouksiensa pöllytettävinä ja etsivät valtiollista muotoaan. Egyptissä Muslimiveljeskunta voittikin jo demokraattiset vaalit, mutta ryhtyi välittömästi kiristämään epädemokraattista otettaan, voimallisemmin kuin juuri nyt on tapahtumassa Turkissa. Jotkin ajattelijat ovatkin sanoneet, että islamilaisessa maailmassa demokratia ja sen periaate ”Mies ja ääni” toimii, mutta vain kerran, eikä paluuta tämän demokratianäytöksen jälkeen ei ole. Yksi ja ehkä tärkein syy tähän on se, että islam näkee valtion ja uskonnon erottamattomana kokonaisuutena ja pitää lännen tekemää eroa valtion ja uskonnon välillä mahdottomana: maata (valtiota) on hallittava Allahin tahdon (sharia) mukaisesti, ei ihmisten tekemien lakien mukaan.

Huntingtonin mukaan sivilisaatioiden nousun syynä on sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen nykyaikaistuminen, jotka olivat myös Euroopan vallankumousten syitä 1700-1800-luvuilla. Nyt lännen ulkopuoliset sivilisaatiot eivät välttämättä tahdokaan omaksua lännen arvoja, vaan ottavat läntisen imperialismin ja hegemonian aikoinaan pakolla riistämän itsemääräämisoikeuden takaisin ja korvaavat ne omilla, kotoperäisillä arvoilla. Kiinassa konfutselaisuus on valjastettu palvelemaan kommunistista puoluetta, Intiassa hindulaisuus on voimistunut ja islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden yksiselitteisenä tavoitteena on teokraattistyyppiset järjestelmät, kuten Iranissa ja lievemmin piirtein Turkissa, jossa ollaan romuttamassa Atatürkin sekulaaria yhteiskuntajärjestystä ja korvaamassa se islamilaisilla arvoilla ja käytännöillä.

Nykyisten sivilisaatioiden olemassaolo ei Huddingtonin mukaan ole kiveen hakattu. Maailmaan voi syntyä uusi sivilisaatio, joka jakaa yhteisen arvopohjan, uskomukset ja sosiaalisen rakenteen. Mutta mitään sellaista ei kuitenkaan nyt ole näköpiirissä. Maissa joissa demokratia on vakiintunut, on siitä tullut väline, jolla säilytetään saavutetut edut. Sosialistiset kokeilut edustivat uutta sivilisaatiotyyppiä, mutta, kuten tiedämme, järjestelmät romahtivat ja jäljellä on pelkästään Kiinan (huolimatta valtavasta väkiluvustaan) ja Vietnamin sekajärjestelmät, Pohjois-Korea sekä Kuuba ja poikkeuksellisena kokeiluna Venezuela, joka tosin on ajautumassa kohti kaaosta. Fukuyama on huomauttanut, että ”ne suuret ideologiat, joista maailman kansat poliittisia valintoja tekevät, kulkevat edelleen 'ensimmäisestä' maailmasta 'kolmanteen' eikä päinvastoin. Islamilaisella fundamentalismilla puolestaan ei ole ollut vetovoimaa muslimiyhteisöjen ulkopuolella. Nationalismi on edelleen merkittävä tekijä, mutta suureksi häiriöitten aiheuttajaksi tullakseen sen olisi muututtava imperialismiksi jossakin suuressa maassa.”

Kuten olen eräässä aiemmassa kirjoituksessani tarkastellut aatehistoriallisia kehityslinjoja ja kansallissosialismin nousua, on joskus poimittava vähäpätöisenkin tuntoisia yksityiskohtia. Näillä yksityiskohdilla saattaa olla yllättäviä seurauksia, kun riittävän vahva persoonallisuus poimii niitä oman toimintansa käyttövoimaksi. 1800-luvun nationalismi sai historiatieteistä irvokkaitakin aineksia, kun kansojen alkuperiä ryhdyttiin etsimään ja kritiikittömästi hyväksyttiin fantasiakertomuksia menneestä kansallisesta loistosta tai ylevästä alkuperästä. Mutta historian tapahtumilla on myös käänteinen puolensa: historian romukopasta voidaan kaivella esiin tapahtumia, joita käytetään tämän päivän tapahtumien legitimoinnissa hyväksi. Näin kävi, kun G.W. Bush käytti Iranin miehittämisestä käsitettä ristiretki. Se ei jäänyt muslimimaailmassa huomaamatta ja tuli entisestään vahvistaneeksi muslimimaailman epäluuloisuutta länttä kohtaan sekä avointa lännenvastaisuutta.

Erehtymisiä ja harhaantumisia

Historiatieteet, joihin tässä luetaan myös antropologia, ovat olleet myös harhaanjohtamassa kokonaisia kansakuntia ja kokonaista tieteen alaa ja käsityksiä kokonaisista kulttuureista. Margaret Mead teki tutkimuksiaan Samoan saarilla vuodesta 1928 rousseaulaisessa hengessä ”jaloista alkuasukkaista” tutkien heidän seksuaali- ja seurustelumoraalia. Tulokset hämmästyttivät koko läntistä maailmaa ja seurauksena oli mm. myöhempi yleinen lännessä vallinneen seksuaalimoraalin kyseenalaistaminen 50-60-luvuilla (tosin muitakin syitä on löydettävissä). Joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin samoilla saarilla tehtiin uudelleen vastaava tutkimus ja Meadin tulokset teilattiin yksi toisensa jälkeen. Osoittautui, että samoalaiset ovatkin konservatiiveja, autoritaarisen kasvatuksen kannattajia ja tiukan seksuaalimoraalin vaalijoita. Se kuinka Mead onnistui näkemään ja tulkitsemaan kaiken virheellisesti, on jäänyt vähemmälle huomiolle, eikä ole himmentänyt Meadin kulttuuriantropologin sädekehää.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan 60-70-luvuilla sulkeutuivat hyvin monien intellektuellien silmät ja korvat näkemältään ja kuulemaltaan. Tätä sokeutumista voidaan mainiosti verrata tilanteeseen, joka vallitsi 30-luvun Saksassa: maan toipuminen I maailmansodan traumasta, vauhdikas vaurastuminen, kansan sokea usko päättäjien sanomaan ja päättäjien huolellinen järjestelmän nurjien puolien piilottelu. Vaikka epämiellyttäviä asioita olikin, oli myös voimissaan usko tulevaan, mikä oli niin vankkumaton, ettei sitä voinut mikään horjuttaa.

Lännessä monet pitivät Neuvostoliittoa ideaalisena onnelana, vaikka siellä vierailleet näkivät selvästi maan takapajuisuuden ja elämän ankeuden. Usko oli vahva eikä sitä voinut edes omin silmin nähty todistaa vääräksi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen etenkin läntisen Euroopan intellektuellit käänsivät selkänsä Neuvostoliitolle, mutta valitsivat uudeksi ihannoinnin kohteekseen ja ideologiseksi paratiisikseen kommunistisen Kiinan ja Pohjois-Vietnamin. Kiinan kulttuurivallankumouksessa ja Suuressa harppauksessa perinteinen kiinalainen talonpoikaisyhteiskunta tuhottiin kollektivisoinnin nimissä. Etenkin ranskalaiset intellektuellit, etunenässä Jean-Paul Sartre, ihannoivat Kiinan järjestelmää. Mao Zedongin kokeilut epäonnistuivat ja yli 30 miljoonaa ihmistä menetti henkensä joko nälkäkuoleman seurauksena tai muilla tavoin.

Maailman vallankumousta vei niin Neuvostoliitto kuin Kuubakin. Monissa Lähi-Idän ja Afrikan maissa Neuvostoliiton avokätinen avustaminen tuotti puolivillaista sitoutumista kommunistiseen ihanteeseen toimien samalla itseasiassa kannanottona lännen hegemoniaa vastaan. Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut juurruttamaan esim. ateistista aatemaailmaansa eikä suuremmin kommunismiaankaan mihinkään avustuksen kohteena olleeseen valtioon. Afganistanista oli lähdettävä, Egypti karkotti neuvostoliittolaiset asiantuntijat. Islamilaiset maat – kuten aiemmin olen sanonut – eivät voi ymmärtää ateismia, koska uskonto on läsnä kaikkialla heidän arkielämässään ja etenkin suhteessa valtioon. Neuvostoliiton romahdettua lopullisesti, monen oli sitäkin lähes mahdotonta uskoa, vaikka kaikki merkit olivat viitanneet maan katastrofaaliseen tilaan. Neuvostoliitto ei koskaan esimerkiksi kyennyt tuottamaan riittävästi laadukkaita kestokulutushyödykkeitä kansalaisilleen. Lännen ylivoimaisuus 80-luvulla oli entistä ilmeisempää, kun Neuvostoliiton varat kuluivat kylmän sodan ylläpitoon.

*

Seikko Eskolan "Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Kirjoituksia historiasta ja nykyajasta." (Edita 2006) on nautinnollista luettavaa etenkin alkupuoliskoltaan, mutta kirjan puolivälin tienoilla teksteihin tulevat mukaan Eskolan vakaumusta kuvastava ehdottomuus ja todistelevuus. Vaikka hän ei missään tapauksessa olekaan väärässä tai vääristele Neuvostoliiton ja Kiinan kommunismin tuhoisuutta Stalin ja Mao Zedongin valtakausina, niin tekstit alkavat ärsyttämään ilmiselvän todistelutarpeen ilmaannuttua.