Klemettilä: Keskiajan julmuus

Toiveammattina teurastaja vai peräti pyövelin leppoisa homma?

Pimeä keskiaika on käsite, jota meille on opetettu kouluissa, television sarjoissa ja yleisessä keskustelussa, mutta uudempi tutkimus on osoittanut, ettei keskiaika ollut niin yksiselitteisen pimeä, synkkä eikä julma. Hannele Klemettilä varoitteleekin lukuisia kertoja kirjassaan ”Keskiajan julmuus” (Atenakustannus 2008) liian yksipuolisista keskiaikakäsityksistä. Klemettilän lähdeaineisto on lähes kauttaaltaan joko primaariaineistoa tai pohjautuu 1990-luvulla tai myöhemmin julkaistuun keskiaikatutkimukseen. Keskiajaksi tässä teoksessa ymmärretään 1200-1500-lukujen välinen aika.

***

Keskiajalla oli joitakin ammatteja, jotka meidän ajassamme ovat tuiki harvinaisia. Pyöveli kuuluu tähän kategoriaan. Pyövelin ammatti ei ollut kadehdittava, vaikkakin tarpeellinen, koska kuolemanrangaistusten täytäntöönpanijoita tarvittiin. Hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut murhamiehen asemaa kaksisempi; hän tosin teloitti vain syyllisiä ja oli niin ollen välttämätön paha. Tosin kuin vosimme olettaa, pyövelin oli oltava ammattimies. Mikäli hän hutiloi tai rääkkäsi kohdettaan teloituksissa ja aiheutti ylenmääräistä, turhaa kipua ja tuskaa teloitettavalle, rangaistiin pyöveliä. Klemettilän mukaan julkiset teloitukset eivät olleet suuria kansanjuhlia siksi, että kansa janosi verta, vaan niiden tehtävänä oli vahvistaa yleistä lainkuuliaisuutta. Teloitettaville alettiin myös 1300-luvulla tarjota ripittäytymismahdollisuutta, jotta hänen ”asemansa” tuonpuoleisessa olisi kohtuullisempi. Kuolema rangaistuksena ei sinänsä keskiajalla ollut mitään lopullista, sillä ihmiset uskoivat vahvasti tuonpuoleiseen elämään.

Keskiajalla ruumiin silpominen ei ollut mitenkään ihmeellistä, vaikka katolinen kirkko sitä ei suosinutkaan, koska silvotun ruumiin kohtalo tuonpuoleisessa oli vaakalaudalla. Ruumiin silpomisella, etenkin ylhäisön ja pyhimysten, tavoiteltiin tilannetta jossa silvottuja jäseniä olisi mahdollisimman monella paikkakunnalla mm. palvonnan helpottamiseksi.

Kuolema ei ollut keskiajan ihmiselle lopullista. Kuolema oli kuitenkin läsnä kaikkialla, ei vain pyövelin muodossa, vaan korkean lapsikuolleisuuden, tautien, ravinnon riittämättömyyden ja ennen kaikkea sotien muodossa. Keskiajalla sodittiin Eurooppassa lähes taukoamatta. Sodankäynti ei kuitenkaan ollut tehokasta ja aselepojen jaksoja oli tiuhaan. Sotien päätyttyä palkkasotilaat jäivät työttömiksi ja niinpä osa sotureista ei palannutkaan kotiseuduilleen vaan jatkoivat ryöstelyä ja terrorisointia. Nämä ryöstelyvät rosvojoukot olivat siviiliyhteiskunnalle usein tuhoisampia kuin itse sota johtuen sodankäynnin taktiikoiden ”kehittymättömyydestä”. Sodankäynnin taktiikat alkoivat muuttua 1500-luvun loppupuolella, jolloin ryhdyttiin käymään alkeellista väijytyssotaa englantilaisten toimesta mm. Englannin ja Ranskan välisissä sodissa. Väijyntää pidettiin alhaisena sodankäynnin muotona.

Nykyihmiselle keskiajalla jotkin ”rikokset” ja niistäannetut tuomiot saattavat kuulostaa naurettavilta. Eräs niistä oli itsemurha. ”Mikäli rikos oli tehty täydessä ymmärryksessä, se katsotiin tapoksi, jolloin se oli rangaistava rikos ja tuomitun omaisuus takavarikoitiin.” Tästä seurasi omaisille lisähuolta, sillä heille jäi todistustaakka siitä, että teko olikin tehty tilapäisessä mielenhäiriössä eikä vakaasti harkiten. Mutta koska keskiajan ihmiset olivat syvästi uskovia, oli lohdullista että voitiin aina väittää sielunvihollisen houkutelleen itsemurhaajan tekoonsa. Itsemurhat tutkittiin perusteellisesti, koska viime kädessä kyse oli taivaspaikasta.

Toinen meille täysin käsittämätön rikostyyppi oli eläinten tekemät rikokset. Eläimen tappaessa vaikkapa isäntänsä, nostettiin eläintä vastaan syyte ja se voitiin tuomita kuolemaan teloittamalla. Eläimelle hankittiin puolustusasianajaja ja sitä kohdeltiin muutoinkin kuten murhasta epäiltyä. Teloitettavan eläimen ylle puettiin lisäksi vaatteet ja saatettiin laittaa ihmiskasvoja muistuttava naamio teloituksen ajaksi. Rippiä ei kuitenkaan sallittu eläimille, eikä eläintä kidutettu kuulusteluissa.

Mielisairaan kohtalo ei keskiajalla ollut mairitteleva – jos ei ole tänäkään päivänä. Mikäli sairas sattui kuulumaan yhteiskunnan alimpaan kastiin, oli hänen pukeutumisellaan ilmaistava tautinsa, jotta muut voisivat varautua mahdollisiin hässköihin. Hulluus ei ollut vain alimpien luokkien päänvaiva, vaan siitä kärsivät myös ylimystön edustajat: mm. Ranskan Kaarle VI, Englannin Rickhard II, Ruotsin Erik XIV olivat mielenvikaisia hallitsijoita.

Mielenterveyshäiriöisten kohtalona saattoi olla myös jotain myönteistä: hänet palkattiin narriksi. Narrina työskenteleminen takasi päivittäisen ravinnon, asunnon ja muutenkin hyvät oltavat verrattuna siihen, että sairas joutui yleisen armeliaisuuden varaan. 1300-luvulla ”Bryggen virallisen pyövelin tehtävänä oli saattaa leposariumiin eli spitaalisten hoitolaan mielenvikaiset, jotka oli tarpeen erottaa muusta yhteisöstä”. Vuosisadan lopulla alettiin perustamaan mielisairailla omia hoitolaitoksia. Jo 1247 oli perustettu Betlam eli Bethlem Royal Hospital Lontooseen Betlehemin tähti-nimisille järjestölle. Hoito keskittyi lähinnä asukkien hillitsemiseen, ”väkivaltaiset ja vaaralliset potilaat oli tapana kiinnittää käsiraudoilla ja kahleilla lattiaan tai seinään.” Englannin kielen sana bedlam onkin synonyymi hälinälle, epäjärjestykselle ja metakalle.

Rumuus ei ollut keskiajalla, eikä tänä päivänäkään, tavoiteltava ominaisuus. Keskiajalla rumuus merkitsi syntiä ja huonoutta. Rumuus ei ollut vain kasvojen rumuutta, vaan kaikenlaiset fyysiset vajavaisuudet olivat vastenmielisiä. Vaikka Raamatun mukaan ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi, viittasivat erilaiset vajavaisuudet ja poikkeavuudet ”syntiin ja vaaraan, alhaiseen, epäpyhään ja pahaan”. Keskiajan julmuudesta esimerkkinä voisi tomia vaikkapa seuraava: ”neljä kepein varustettua sokeaa laitettiin aitaukseen porsaan kanssa, jonka he saisivat palkkiokseen, mikäli onnistuivat surmaamaan. Sokeat antoivat toisillee keipeillään kovia iskuja yrittäessään lyödä elikkoa, ja he olivat varmaankin tappaneet toinen toisensa, mikäli heillä olisi ollut oikeat aseet.” Katsojista oli hauskaa nähdä sokeiden hakkaavan toisiaan sen sijaan, että olisivat osuneet sikaan. Tällaista viihdettä tarjoiltiin pariisilaisille vuonna 1425.

Rumuus ei ollut vain vain alhaisten vitsaus, vaan erilaiset sairaudet runtelivat niin ylhäisiä kuin köyhiäkin. Ylhäisten muotokuvat maalattiin antamaan hieman edullisempi vaikutelma kuin mitä todellisuus oli. Englannin Henrik VIII kävi köpelösti kun hän avioitui maalauttamansa kuvan perusteella Anna Kleveläisen kanssa 1540. Liitto päättyi nopeasti, koska Anna oli Henrikin mielestä ”niin vastenmielinen, ettei hän kyennyt panemaan avioliittoa täytäntöön”. Liitto mitätöitiin. Anne sai pitää päänsä, vaikka muutoin Henrik ei kaihtanut raivata epämiellyttäviä asioita tieltään. Luultavampaa kuitenkin oli, että itse Henrik oli se vastenmielisen näköinen, sillä hänen suvussaan oli riehunut isorokko, joka jättää ihon arpiseksi.

Muita ulkonäköä turmelevia sairauksia olivat lepra ja syfilis. Lepra aiheutti ihoon haavaumia, epämuodostumia ja kyhmyjä. Se ei kuitenkaan aiheuttanut lihan mätänemistä, mutta ihon liikakasvusta oli seurauksena sen irtoamista. Leprasairaita piti hoitaa jo vuonna 549 Orleansin kirkolliskokouksen määräyksestä. Lepraan sairastuneet kuolivat suurelta osin 1300-luvun puolivälin ruttoepidemioissa.

Kuppa aiheutti 1400-luvun lopulla laajoja epidemioita. Taudin alkuvaiheessa esiintyy ihomuutoksia, vuotavia haavaumia, mutta kupan todellinen luonne paljastui vasta kolmannessa eli tertiäärivaiheessa, jolloin aivotulehdus, mielenvikaisuus, halvaava tylsistyminen astuivat kuvaan ennen kuolemaa. Kupan arvellaan saaneen uutta puhtia, kun konkistadorit toivat Amerikasta terhakamma, eurooppalaista kuppaa vahvistaneen bakteerikannan. Kuppaan sairastuneita hallitsijoita olivat ainakin Kaarle VIII (1470-1498), Henrik VIII ja Henrikin pojan Edvard VI (1537-1553) on arveltu kärsineen synnynnäisestä kupasta.

Suhtautuminen eläimiin oli keskiajalla pääsääntöisesti myönteinen, sillä olivathan ne tärkeä osa ravintoa, tärkeitä työjuhtia, korvaamattomia apureita metsästyksessä ja jahdissa, mutta myös rakastettuja lemmikkejä, kuten nykyäänkin. Toisaalta eläimiä käytettiin myös rituaalisesti. Esimerkiksi Ranskan Ypresissä oli tapana heitetää yhdestä kolmeen kissaa tornista alas osana paastonajan seremonioita ja Pariisissa juhannuksena poltettiin kissoja roviolla. Kissojen roviolla polttaminen kuului riittiin, jossa koko yhteisö symbolisesti puhdistui pahasta. Mutta koirasta saattoi tulla myös pyhimys, kuten kävi Guinefortin vinttikoiralle. Kirkko ei tosin katsonut kovinkaan myötämielisest tällaista touhua ja niinpä dominikaani-inkvisiittori määräsi tuhottavaksi koko uhrilehdon kaivattaen ylös koiran raadon ja polttaen sen, kaataen uhrilehdon puut sekä purkaen rakennelmat.

Ja vielä lopuksi hieman makaaberia sielun pelastusta. Mikäli synnyttävä nainen sattui kuolemaan – eikä se ollut harvinaista – synnytyksessä, oli lapsi kuitenkin yritettävä pelastaa hengissä, sillä kirkko ei antanut haudata kastamatonta lasta kirkkomaahan ja toiseksi, jos lapsi kuolisi, perisi synnyttäjän omaiset naisen omaisuuden. Niinpä lapsi otettiin kohdusta vaikka väkisin, ettei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista toteutuisi. Jos lapsi kuitenkin oli syntyessään kuollut, oli tällekin omat vippaskonstinsa ja ”Vanhemmat saattoivat viedä menehtyneen sylilapsen kiireesti sellaisen pyhäinjäännöslippaan äärelle, jonka sanottiin ihmeellisellä tavalla elvyttäneen kuolleita lapsia. Sitten lapsi sai kasteen ja 'kuoli' uudestaan, mutta nyt pienen vainajan sielu pääsi taivaaseen ja ruumis voitiin haudata kristilliselle hautausmaalle.” Kastamatta kuolleet lapset joutuivat eräänlaiseen välitilaan, limboon, kiirastulen ja helvetin välille, ”jossa ainoana kärsimyksenä oli Jumalan näkemisen mahdollisuuden epääminen.”

***

Klemettilän ”Keskiajan julmuus” on erittäin nasevasti kirjoitettu viihdyttävä lukukokemus joka valaisee keskiajan elämän menoa lukuisilta kulmilta. Teos vilisee toinen toistaan oudompia yksityiskohtia keskiaikaisesta Euroopasta, lapsista, naisista, huvielämästä, oikeudenkäytöstä. Tässäkin kirjoitelmassa esille nostetut esimerkit pääsevät kontekstiinsa vasta luettuasi Klemettilän teoksen.

Julkaistu 30.12.2013