Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
(Otava, 2012)


Maaninkavaara on kuvaus isästä, tyttärestä ja äidistä, jotka kohtaavat menetyksen, pojan, veljen kuoleman. Surutyöstä muodostuu tämän kirjan keskeinen teema, vaikka näennäisesti teos kertoo isän ja tyttären valmennusprojektista, jossa – sanottakoon näin – uhrina on ensisijaisesti tytär ja toissijaisesti äiti ja koko perhe.

Kirjan takakannessa kuvataan teosta seuraavasti: ”Hulvaton uutuus … nyt käsittelyssä suomalaiskansallinen urheiluhulluus”. Tosiasiassa teoksessa ei kuitenkaan kuvata kansallisia piirteitä, vaan yksittäistä isää ja hänen pakkomielteistä pyrkimystä toteuttaa haaveensa palauttaa suomalainen juoksu-urheilu uuteen kukoistukseen. Surutyö ajautuu sivuraiteille, unohduksen ja kompensaation haavoittavalle tielle. Teoksen hulvattomuudesta voitaisiin kai todeta, että se on lähinnä tragikoominen, jonka koomisuus on nieltävä lähes kyyneleet silmissä.

Kirjan – katkerien asetelmien – eräänä lähtökohtana voidaan pitää eräänlaista pelastamista, jossa tytär päättää ryhtyä pelastajaksi, jotta isän masennus poikansa kuoleman jälkeen saataisiin aisoihin ja elämä palamaan normaaliksi. Aikansa epäiltyään isä suostuu valmentamaan tytärtään, kuten oli valmentanut poikaansakin.

Nousiainen kehittelee valmennuksen systematiikkaa ja metodologiaa taitavasti, niinpä ennemmin tai myöhemmin lukija on pakahtua ohjelmien mielikuvituksellisuuteen ja ennen kaikkea niiden tarkoitusten perusteluihin. Meno yltyy suorastaan infernaaliseksi ja kulminoituu siihen, kun isä lähettää tyttärensä ”kartta” ja kello kädessä tuntemattomaan maastoon. Harjoitteen seurauksena käynnistyvä muutos johtaa aikanaan lähes mielisairauden kaltaiseen hybrikseen, josta alkaa asteittainen paluu.

Isän psykopatologiasta voitaneen poimia muutamia yksityiskohtia, jotka ohjaavat kaikkea hänen toimintaansa. Obsessiivisuus, pakkomielteisyys ilmenee esimerkiksi isän alituisina harjoitusohjelmien laatimisena, tilastojen näpräämisenä, vanhojen starojen ihailuna. Kun kaikkitietävyys, erehtymättömyys yhdistyy pakkomielteisyyteen, järjettömätkin harjoitteet saavat rationalisaationsa, perustelunsa.

Eräänä detaljina poimin isän rodunjalostusta lähentelevän idean tyttärensä naittamisesta kenialaiselle juoksijaheimon jäsenelle, jotta juoksemisen tulevaisuus turvattaisiin. Tarkoitus pyhittää keinot. Kenianmatkasuunnitelma (ilman naittamisaikeitakin) saa jopa äidinkin karvat pystyyn ja lopulta ymmärtämään koko elämäntilanteen mielettömyyden.

Kirjan voi myös lukea fanatismin oppikirjana. Elämän sisällön kadottua on jollain tavalla palattava järjestykseen ja tässä tytär tulee avuksi ja suostuu vastentahtoisesti isän pelastajaksi Pelastettavasta kasvaa kuitenkin kaikelle järjen äänelle kuuro tyranni. Pelastettava kiristää koko ajan vaatimuksiaan ja lisää vähä vähältä mielettömyyden määrää ja hänestä kasvaa kaikelle järjen äänelle kuuro tyranni.

”Aikuistuisit nyt. – Ei kai missään muussakaan taloyhtiössä ole juoksurataa. – Ei ole niin. Mutta satutko tietämään, että ensimmäisiä kutsutaankin edelläkävijöiksi, profeetoiksi ja suunnannäyttäjiksi.”

Isän fanaattisuus saa mitä kummallisempia piirteitä. Muun perheen alistetaan ja alistuu hänen uskonsa dogmeille. Rationalisaatioiden ja selitysten seurauksena perheestä muodostuu oma erillinen saareke ja lahko. Isän viimeisin yritys levittää juoksemisen ilosanomaa kilpistyy koulun jumppatunnin sijaisuuteen ja järjestämään ”kilpailuun”, jonska lopputulema on katastrofaalinen.

Vaikka sekä äiti että tytär ymmärtävät koko ajan isän toiminnan kohtuuttomuuden ja mielettömyyden, pelko jostain vielä karmaisevammasta pakottaa heidät mukautumaan ja alistumaan isän urheilu-uskon tuskallisiin oppeihin.

Ennen lopullista 'uskon' tasaantumista tarvitaan vielä ero ja yksi kuolemantapaus. Surutyö ja pako ei kuitenkaan pääty vielä tähän, mutta 'uskon' laantumiselle ja sovinnolle tarjoutuu vielä mahdollisuus.