Eero Ojanen: Hyvyyden filosofia, Hyvyyden maailma, Hyvyyden yhteiskunta

Vapaa-ajattelua vaiko vakavasti otettavaa tiedettä?

"Sellainen tieto tai tiede, joka ei kykene esimerkiksi tunnistamaan, tunnustamaan, myöntämään ja kunnioittamaan elämään liittyvää pyhyyttä, ei ole kriittisesti arvioituna kovin arvokasta. Se hukaa olennaisen puolen todellisuudesta." (Hyvyyden maailma, 2000)

Trilogia Hyvyydestä, jonka filosofian lisensiaatti Eero Ojanen kirjoitti vuosina 1998-2000, on kokoelma ajatuksia hyyvyyden olemuksesta, hyvyydestä maailmassa ja yhteiskunnassa. Ojanen edustaa spekulati vista filosofiaa, joka pyrkii ratkaisemaan ”puhtaan” ajattelun keinoin maailmaa kalvavia ongelmia. Kirjasarjan ensimmäinen osa Hyvyyden filosofia (1998) on näistä yritys luoda filosofinen kokonaiskuva hyvästä, totuudesta ja kauneudesta.

Ojanen antaa hyvälle, totuudelle ja kauneudelle äärimmäisen laajat merkitykset, mistä seuraa luonnollisesti, ettei ilmiöistä oikeastaan sanota yhtään mitään (varmaa), vaan käsitteitä pyöritellään ja pöyhitään. Ja loppujen lopuksi esim. totuuden kohdalla tarvitaankin avuksi hengen käsite. Hengen käsite kattaa niin ihmisen hengen, luokkahengen, työpaikan hengen jne. Toisin sanoen, käsitteen kattavuus laajenee hallitsemattomaksi.

Ojasen käyttämä hyvän käsite kattaa myös psykologiset tilat (minun on hyvä olla) ja hyvät tekniset suoritteet (tein tämän työn hyvin). Hän ei ole väärässä siinä, että hyvin tehty työ tuottaa mielihyvää, mutta mielestäni kyse on lähtökohtaisesti aivan eri abstraktiotasoista, jonka myös Ojanen huomaa vetäisten hatustaan ratkaisijaksi taolaisuudesta Zenin käsitteen. ”Niiden (oma tietoisuus ja objektiivinen ulkomaailma) välinen suhde tai se, mikä ne yhdistää, on totuus, tai ainakin totuus on tuon välittävän suhteen olennainen sisältö. Siksi totuus on ihmiselle äärimmäisen käytännöllinen asia, elämän ankara välttämättömyys, ei mikään epämääräinen tai pelkästään ylevä asia.” (kursivointi kirjoittajan) Ojanen vakuuttelee ja taivuttelee edellä siteeratun kaltaisesti, mutta selitettävät asiat jäävät roikkumaan tai saavat kehäpäätelmän kaltaisia ratkaisuja. Jos mikään muu ei auta niin käsite ”kova totuus”, joita hyvä, totuus ja kauneuskin ovat, toimii ratkaisuna, deus ex machina.

Ojanen viljelee myös psykologiasta poimimiaan käsitteitä, kuten vietti. ”... totuus on jotain, joka kuuluu juuri ihmisen maailmaan ja totuuden ongelma on juuri ihmiselle tyypillinen, siinä mielessä että se on ihmisen perusvietti.” Kyseessä lienee kuitenkin tarve mieluummin kuin vietti. Vietti on psykoanalyyttisessä käsitteistössä määritelty suhteellisen kattavasti, mutta tässä yhteydessä tavallinen lukija putoaa Ojasen luomaan käsitekuiluun. Lisäksi Ojanen ottaa Freudilta hieman muunnellun käsitteen ”yliminä” uudessa merkityksessä ylitajunta, joka laajenee jungilaisuuden suuntaan: ”Ajatukseni ylitajunnasta ei liene kovin kaukana jungilaisesta peruskuvien tai arkkityyppien teoriasta.” (kursivointi kirjoittajan) Jälleen kerran asia jää ilmaan odottamaan tarkempaa selvitystä, mistä oikein olikaan kysymys myöntäen ”ei liene” -ilmaisullaan epävarmuutensa myös Jungin pohdiskelujen suhteen. Jos tänä päivänä kavahdetaan freudilaisuutta, niin vielä enemmän unohduksiin on jäänyt Jungin spekulatiivinen psykologia.

Lukiessani etenkin Hyvyydestä-kirjaa, kirjan reunukset täyttyivät kysymysmerkeistä, huutomerkeistä ja kommenteista. Kirjalla on ”tavoite”, joka tähtää hengen olemassaolon todistamiseen, mutta – kuten niin usein on nähty – sitä ei vain voi todistaa sanoilla, eikä teoilla. Tiedekään – ja tällä tarkoitan luonnontieteitä – ei taida tulla avuksi.

Kirjasarjan teos yhteiskunnasta (1999) sisältää kriittisiä havaintoja yhteiskunnan eri sektoreilta, vaikka Ojanen ei pidäkään sektorikäsitteestä. Hän analysoi mm. Neuvostoliiton ja kapitalistisen maailman välistä ”kilpailua” sekä ottaa esille mm. talouselämän riippuvuuden valtiosta: talouselämä vaatii valtiolta aina vain uusia uhrauksia ja samalla käsittelee tuotannontekijää, palkkatyöläistä, entistä kehnommin. Edellämainitut aihealueet heijastavatkin selkeimmin 80-90-lukujen dramaattisia tapahtumia: Suomen talouden äkillistä vapautumista ja Neuvostoliiton hajoamista sekä 90-luvun taloudellista lamaa. Ojanen käsittelee valitsemiaan aihepiirejä moraalin näkökulmasta ja monet hänen havainnostaan ja mietteistään ovat juuri nyt varsin ajankohtaisia: yhä nuoremmat ovat käyttökelvottomia työelämässä ja yhä enemmän vaaditaan yhteiskuntaa talouselämän tueksi. Sen sijaan hänen historiatulkintansa saattaisivat herättää keskusteluakin, jos vain historiantutkijat lukisivat tämän kirjan.

Ojasen filosofinen terminologia on hänen omaa tekoaan ja niinpä kirjojen ymmärtäminen perinteisessä filosofisessa mielessä jäänee vajavaiseksi. Hyvyyden maailma (2000) teoksen loppuun Ojanen on koonnut käyttämänsä sanaston selityksineen, mutta tästä huolimatta moni merkitys ja selitys jää arvailujen varaan, kieli on Ojasen yksityistä ilmaisua.

En yleensä käy katsomassa mitä muut ovat kirjoittaneet tai sanoneet käsittelyni kohteeksi pääsevistä kirjoittajista, mutta Ojasen kohdalla en malttanut olla vilkuilematta ympärilleni. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan välinpitämättömästi, häntä ei luokitella ”oikeaksi” filosofiksi vaan viitataan hänen vakaumukseensa, ja luonnehditaan lainausmerkeissä uskontofilosofiksi, eikä tiedemaailmakaan näyttäisi olevan riemuissaan. Ojasen kyvyssä kirjoittaa ei ole vikaa, mutta hän on lähtenyt omille teilleen hyläten tieteen yhteisen käsitteistön. ”Modernin tieteen ongelmallisuutta kuvaa, että hengen käsitettä ei ole paljon viljelty ja sitä voidaan pitää jopa täysin epätieteellisenä. Kuitenkin tiede itse toimintana on henkeä, jopa hyvin puhdasta henkeä ja se voi olla olemassa vain henkenä.”

Ojaselle jää vapaan kirjailijan ja saarnamiehen asema.

Hyvyyden filosofia (Kirjapaja 1998)

Hyvyyden maailma (Kirjapaja, 1999)

Hyvyyden yhteiskunta (Kirjapaja, 2000) 

Julkaistu 2.12.2013