Tapio Tamminen: Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä.

Arjalaisuuden myyttinen perusta

1800-luku oli eurooppalaisuudessa turbulenssia. Napoleonin sodat rieuhuivat, Saksan valtiollinen muoto alkoi kiteytyä, Itävalta-Unkari natisi liitoksissaan, puolalaiset ja baltit kapinoivat Venäjän tsaarin valtaa vastaan, Italian yhdistyminen toteutui 1861. Romantiikan hengessä nationalismi oli nostanut päänsä ja kansakunnat tarvitsivat nykykielellä ilmaistuna «tarinan», joka antaisi kansoille legitimiteettinsä. Tämä yhteenveto perustuu Tapio Tammisen "Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä" (Otava 2004) teokseen.

Tämän «tarinan» juuret sijaitsivat kuitenkin britteinsaarilla, jossa tarvittiin sivistyneitä virkamiehiä Intiaan. Niinpä William Jones (1746-1794) pestautui ja asettui Intiaan. Kielitaitoisena virkamiehenä hän perehtyi sanskriitin kieleen ja oli havaitsevinaan, että eurooppalaiset valtakielet olisivat johdettavissa sanskriitista. Tällä havainnolla oli laajakantoiset seuraukset; Pandoran 'lipas' oli avattu!

Saksalainen diplomaatti, kirjailija ja historioitsija Friedrich Schlegel (1772-1829) totesi vuonna 1805 ”kaikki ehdottomasti on peräisin Intiasta”. Tuolloin oli jo hyvässä vauhdissa arjalaisten sukujuurien etsiminen ja ne löydettiin nimenomaan Intiasta. Schlegel teki johtopäätöksiä saksan ja sanskritin kielen sukulaisuudesta perustaen väitteensä mm. sanan ”arya” ja saksan kielisen ”ehre”, kunnia, pohjalle. Vuosi oli 1819, mutta Saksan ensimmäinen sanskritin kielen professuuri oli perustettu jo vuotta aikaisemmin ja Ranskankin vuonna 1816.

Schlegel ei ollut yksin, vaan jo ennen häntä filosofi Johann Gottfried von Herder (1744-1803) oli ilmoittanut että ”ihmiskunta jakautui eri rotuihin, joiden fyysiset ja psyykkiset piirteet olivat aikanaan muotoutuneet läheisessä suhteessa heidän maantieteelliseen ympäristöönsä”. Herderkin oli jo vakuuttunut saksalaisen intialaisista juurista. Hänen ajatustensa pohjalta mm. Suomessa ryhdytiin etsimään kansakunnan myyttistä menneisyyttä, minkä Elias Lönnroth toteutti kerätessään ja koostaessaan Kalevalan.

Johan Gottlieb Fichte (1762-1814) Reden an die deutsche Nation (Puheita Saksan kansalle, 1807/1808) synnyttää isänmaallisuuden aallon – etenkin nuorison keskuudessa – kulttuurisen ja poliittisen kriisin keskellä Napoleonin miehittäessä Saksaa. Mutta myös Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) tarttui Jonesin täkyyn ollen sitä mieltä, että Jonesin teoria vahvisti ”saksalaisten ja intialaisten väliset historialliset siteet kaikella sillä varmuudella mikä vaaditaan tällaisen asian käsittelyssä”, vertaamalla Jonesin löydöksiä uuden mantereen löytämiseen. 
Arthur Schopenhauer (1788-1860) kehitteli myöhemmin ajatusrakennelmaa arjalaisten ja seemiläisten kansojen eroista. Näin hän tuli ”muotoilleeksi perustelut nousevalle arjalaiselle liikkeelle”. Alunperin arjalaisilla oli tarkoitettu persialaisia ja eräitä muita kansallisuuksia, mutta nyt arjalaisuus kytkettiin lopullisesti saksalaisuuteen. Saksalaisten alkuperä oli Intian bramiineissa, kristinusko peräisin hindulaisuudesta ja kieli Intiasta ja tästä seurasi, että seemiläiset kansat, juutalainen perinne ja kytkentä kristilliseen Eurooppaan, tahdottiin katkaista ja seemiläiset kansat (juutalaiset ja arabit) leimattiin ei-arjalaisiksi. Rasistisen antropologian peruskivi oli muurattu ja jako puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, voittajiin ja häviäjiin oli sinetöity.

Nyt kun eurooppalaisuuden juuret oli uudelleen sijoitettu myyttiseen Intiaan, avautui mahdollisuus irtaantua kristillis-juutalaisesta perinteestä ja rodulliset ominaisuudetkin löydettiin vihdoin ja viimein Intiasta. Rotuoppien uusi aikakausi koitti ja tällä saralla kunnostautui etenkin ranskalainen kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Kreivi yhdisti rodun ja kielen muitta mutkitta ja seemiläiset kansat olivat alinta mahdollista rotua, jopa alempaa kuin mustat. Hän jakoi rodut keltaiseen, mustaan ja valkoiseen. Useimmat kansat olivat sekoituksia ja väittipä hän, että Ranskankin tummimmat olivat sekoittuneet suomalaisiin. Preussia loukattaessa oli pahinta kutsua heitä suomalaisiksi, jotka Gobineaun mukaan olivat alinta rotua Euroopassa. Saksalaisiinkin oli siis sekoittunut kaikkien eurooppalaisten heimojen verta myös suomalaista. Ranskan vallankumouksen ideaalit vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus voitiin Gobineaun teorian myötä haudata.

1800-luvun lopulla Armand Quatrefages (1810-1892) toimi Pariisissa biologian ja antropologian professorina ja ”Ranskan–Preussin sodan jälkeen … rotuteoriat saivat vaikutteita uudesta poliittisesta tilanteesta Saksan ja Ranskan välillä. Quatrefages totesi, että preussilaisten sodan aikaiset väkivaltaisuudet tulivat ymmärrettäviksi, kun tajuttiin näiden kuuluvan esiarjalaiseen "slavo-suomalaiseen" rotuun.” Rotuteorioita alettiin käyttää poliittisena aseena. Quatrefagesin johdolla tehtiin jopa erittäin laaja rotututkimus, johon osallistui 15 miljoonaa keskieurooppalaista koululaista ja lopulta saksalainen lääkäri Rudolf Virchow käväisi myös Suomessakin tutkimuskäynnillä, todeten valtaosan suomalaisista vaaleiksi, mutta ”joidenkin suomalaisten kallonpiirteet viittasivat pikemminkin eläimellisyyteen kuin ihmisyyteen”. Saksalainen kirjailija Thomas Mann vieraili niin ikään Suomessa tehden havaintojaan näkemästään: suomalaisilla naisilla on korkeat poskipäät, sinisistä silmistään huolimatta he ovat mongoleja. Eikä tässä vielä kaikki: ”Willy Brandt vuonna 1981 valtiovierailullaan Unkarissa viittasi suomalaisten itäiseen alkuperään.”

Vaikka kirjoituksessa on mainittu vaikutusvaltaisia eurooppalaisia filosofeja, ei heidän filosofinen tuotteliaisuutensa ollut arjalaisuuden tutkimusta. Kukin heistä on ollut aikansa vanki ja ollut luottavainen romantiikan hengessä toimineiden tutkijoiden ylevöittävistä ”havainnoista”. He eivät voineet ennustaa tai edes kuvitella noin sadan vuoden päässä odottavia tapahtumia (ja en tarkoita, että historia on determinististä, ennaltamäärättyä – näin vain kävi). Myytit elivät omaa elämäänsä, niin kuin tänäkin päivänä, jolloin ikuista onnea ja elämää haetaan uskomuslääketieteistä. Vegetarismi oli omittu Intian bramiineilta ja homeopatia oli keksitty, luonnon- ja eläintensuojelu otti ensiaskeleitaan.

Asiat saavat tieteellisen ilmiasun

Eurooppa kuohui 1800-luvun puolivälin tietämillä vähän jokaisella elämän osa-alueella. Napoleonin sotien vastustus, liberalismin vyöry, nationalismin ponnahtaminen yhdeksi keskeisistä aatevirtauksista, Marxin ja Englesin kommunistinen manifesti, Darwinin Lajien synty ja sen vaikutus niin yhteiskunnalliseen kuin filosofiseenkin ajatteluun, teollinen vallankumous ja tuotannon globalisoituminen, kaupungistuminen, perinteisten ammattien katoaminen, maallistuminen... Tässä aatteiden, ideoiden ja tapahtuminen valtaisassa virrassa oli ilmeisen vaikeaa luoda yhtenäistä kokonaiskuvaa siitä, minne Eurooppa oli matkalla. 1800-luvun Eurooppa tarjosi kaikenlaisille ajatussuunnille mahdollisuuden realisoitua, niin kävi kuvataiteissa, ja niin kävi kirjallisuudessa ja filosofiassa sekä yhtesikuntapolitiikassa ja varsinkin poliittisessa retoriikassa.

Berhard Föster vaimoineen saarnasi olutkapakoissa, turuilla ja toreilla julistaen juutalaisten rappeuttaneen saksalaisen yhteiskunnan ja että oli välttämätöntä perustaa puhdas, arjalainen Uusi-Saksa. Hän sai kuin saikin kerättyä kokoon Saksin maakunnasta lähinnä pienviljelijöitä, joiden kanssa hän matkusti 1888 Paraguyhin. Uusi-Saksa olisi saksanlaisen verenperimän viimeinen tukikohta, jossa viljeltäisiin vihanneksia ja oltaisiin vegetaristeja arjalaisia perimmäisiä arvoja vaalien. Mutta huonosti kävi tuolle yritykselle. Föster teki itsemurhan.

Föster oli samalla tavalla höynähtänyt juutalaisvastaisuuteen kuin häntä monin verroin kuuluisampi ja merkittävämpi persoonallisuus Richard Wagner (1813-1883). Wagnerin musiikki haki inspiraatiotaan germaanisesta mytologiasta, jossa ”Wotania pidettiin kaikkialla vaikuttavana luovana voimana. Ylijumalana hän oli yhtä hyvin runouden, kauneuden tai hedelmällisyyden isä kuin sodan jumalakin, joka määräsi taistelun kulun ja varasti taistelussa kaatuneiden hengen itselleen.” Bayreuthista kehittyi wagnerilaisuuden keskus: ”Wagnerin palvojat vakuuttelivat toisilleen, että arjalaiset heimot kohtasivat Bayreuthissa ensimmäistä kertaa 5000 vuoden eron jälkeen.” Wagnerin mytologinen usko germanismiin perustui Schlegelin kirjoituksiin, joissa ”juutalaiset ovat inhimillisen dekadenssin paholaisen ruumiillistumia ja länsimainen sivistys on juutalais-barbaarinen sekasikiö, siksi apokalyptistä [maailmojen raamatullinen tuho] loppua ei pidä enää viivyttää.” Wagner oli myös aktiivinen rotuteorioitten kannattaja ja kirjoitti Gobineaun ”Rotujen epätasa-arvo” teoksen saksannokseen esipuheen.

Filosofi ja orientalisti Paul de Lagarde (1827-1891) kävi ankaraan hyökkäykseen kristinuskoa vastaan. Jeesus oli hänen käsityksensä mukaan vain syntynyt sattumoisin juutalaiseen kulttuuriympäristöön ja Lagarden mielestä uskontojen pitäisikin olla kansallisia, siispä Saksassa tuli uskonnon perustua germaaniseen mytologiaan, jossa jumala on Wotan. Lagarden uskontopoliittinen ohjelma kohosi jo aivan uudella abstraktiotasolla: slaavilaiset kansat pitäisi likvitoida kuin myös turaanilaisen rodun jälkeläiset, joita ovat unkarilaiset, turkkilaiset ja lappalaiset. Wagnerin vävy, englantilaisen amiraalin poika, Steward Chamberlain (1855-1927) viimeisteli arjalaisen uskon 1500-sivuisessa ”Die Grundlagen Des Neunzehnten Jahrhunderts” (1899). Hänen vaikutuksensa jälkimaailmaan oli valtaisa, ja jo julkaisuaikanaan teos lumosi kulttuurieliitin; mm. Saksan keisari Vilhelm II lähetti tälle ylistyskirjeen, ”jossa hän ilmoitti vapautuneensa nuoruutensa väärästä uskosta.” Myöhemmin Afred Rosenberg ja Adolf Hitler ottivat Chamberlainen opit ideologiseen arsenaaliinsa.

Charles Darwinin ”Lajien synty” ilmestyi vuonna 1859 ja teoksen soveltuvuus niin yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen kuin rodulliseenkin luokitteluun poisti kaikki kahleet uuden uljaan maailman rakennusmiehiltä. Marxin ja Englesin Pääomassakin yhteiskunnat kehittyivät kohti kommunistista yhteiskuntaa, tosin vallankumous edellytti määrättyä historiallista kehittyneisyyttä. On kylläkin sanottava, että Marx oli Hegelin innokas ihailija ja oppilas ja dialektinen eteneminen on perua Hegeliltä ennemmin kuin Darwinilta. Mutta ajan ilmapiiri tuki myös darwinistisia tulkintoja. Luonnollinen valinta, vahvimman eloonjääminen oli Darwin teorioitten myötä saanut ”tieteellisen” vahvistuksen ja sitä sovellettiin sumeilematta. Darwinia ei voi syyttää siitä, miten hänen luonnollisen valinnan teoriaa sovellettiin eri aloilla, mutta on kuitenkin huomattava, että myös hän sortui viimeistään ”The Descent of Man” (Ihmisen polveutuminen) teoksen julkaisun jälkeen tekemään rasistisia yleistyksiä rotujen välisestä henkisestä kehittyneisyydestä ja oli valmis jakamaan ihmiset ylempiin ja alempiin rotuihin.

Tunnettu eläintiteilijä Ernst Haeckel (1834-1919) oli darwinismin lähes uskonnollinen propagandisti. Vuonna 1899 ilmestynyt ”Die Welträthsel” (Maailmojen arvoitukset) nousi kulttiteoksen asemaan. Se käännettiin 16 kielelle ja sitä painettiin miljoonan kopion verran. Kirjaa pidettiin materialistisen maailmankatsomuksen keskeisenä teoksena, jossa Haeckel jakoi ihmiskunnan 12 rotuun ja 32 alalajiin, joista luonnollisesti valkoiset olivat ylimpänä. Hän uskoi ihmiskunnan biologiseen edistymiseen, mutta edellytyksenä oli rodun jalostaminen, jossa indogermaaniset rodut kuuluivat kärkijoukkoon etuoikeutettuina. Kirja ilmestyi sosialidemokraattien käännättämänä myös suomeksi vuonna 1912. Suomessa sosiaalidemokraatit Väinö Voionmaa ja Nils Robert Ursin ajattelivat, että ”ihmisrodun ruumiillinen parantaminen on ilmeisesti yksi sosialismin tehtäviä, joka yleensä tarkoittaa ihmissuvun jalostamista kaikissa suhteissa ja kaikilla aloilla.” Myös vasemmistolainen naisliike yhtyi tähän käsitykseen rotuhygienian tarpeellisuudesta 30-luvulla.

Haeckelin ajatukset siirtyivät ketterästi myös yhteiskuntaa koskeviksi teorioiksi ja ideaaleiksi: jos moraali oli palautettavissa luontoon, niin oli myös valtio, joten ”ihanteellinen hallintomalli noudattaisi aivojen ja hermojärjestelmän suhdetta. Ihanteellisessa valtiossa aivoja vastaisi keskitetty hallintojärjestelmä, joka takaisi yhteiskunnan orgaanisen ja harmonisen toiminnan.” Luonnonpalvonta, joka oli suuressa muodissa 1800-1900-lukujen taitteessa, sai siis mitä kummallisempia muotoja ja ammensi surutta ideologista ainesta sieltä mistä sitä vain oli löydettävissä.

Rotuopit ja eugeniikkahaaveet kukoistivat ja olivat elinvoimaisia. On kuitenkin muistettava ja huomattava, että ajankohdan tieteellisen käsityksen mukaan pohdinnat olivat relevantteja. Euroopan merkittävimmät saksalaiset ajattelijat ja filosofit olivat enemmän tai vähemmän luomassa ymmärtämättään mahdollista tulevaisuutta, joka realisoitui natsismina 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka seuraukset olivatkin kauhistuttavia, ei edes niillä ollut käytännön vaikutusta sotien jälkeiseen yhteiskunnalliseen ja rodulliseen epätasa-arvoon. Yhdysvalloissa rotujen epätasa-arvo jatkui aina 60-luvulle saakka ja Etelä-Afrikassa huomattavasti pidempään. Suomalaistenkin rodullinen alkuperä oli vielä 1950-luvulla ruotsalaisissa tietosanakirjoissa Gobineaun hengessä mongoli. Suomessa aina 60-luvulle saakka mielisairailla, kehitysvammaisilla eikä epileptikoilla ollut avioliitto-oikeutta, koska pelkona oli sairauksien periytyminen.

Myytit muuntuvat ideologiaksi

 1700-1800-lukujen romantiikka oli vastaliike hallinneelle Valistuksen ajan rationalismille. 1800-luvun alusta materialismiin ja positivistiseen tieteenkäsitykseen romantiikan hengessä otettiin etäisyyttä spiritualistisuuden ja mystisyyden valjastamiselle maailmanselittäjänä. Thomas More oli jo 1500-luvulla aloittanut ihanneyhteiskuntien hahmottelemisen Utopiassaan ja periaatteessa myös Marx ja Engels loivat 1800-luvun puolivälin tietämillä oman utopiansa, kommunismin. Metodi oli vain toinen. Marxin analyysi oli ”tieteellinen”, mutta tavoitteena ihanneyhteiskunta. Mytologiat, myytit, spritualismi, okkultismi, itämaiset esoteeriset uskonnot jne. sekoittuivat 1800-luvun aikana vyyhdiksi, jolla oli arvaamattomat vaikutukset.

Teosofisen liikkeen synnytys tapahtui USA:ssa, joka oli 1800-luvun kapitalistisin ja materialistisin yhteiskunta Britannian ohella. Ajan hengettömyyden vastapainoksi venäläissyntyinen Madame Blavatsky yhdisteli maailmanselityksessään mytologioita, ensialkuun oppeja noukittiin gnostilaisuudesta, ruusuristiläisyydestä ja vapaamuurariudesta, idän mysteeriuskonnoista sekä Egyptin mytologiasta. Muutettuaan Intiaan hinduperäinen mytologia sai vallan. Teosofisen liikkeen symbolit, mm. kolmio ja hakaristi, ovat peräisin Intiasta. Blavatsky pakotettiin poistumaan Intiasta ja hän muutti Lontooseen.

Saksaan teosofinen liike rantautui 1884. Liikkeen pääsihteeriksi nousi wieniläinen tutkija Rudolf Steiner. Steinerin kiinnostus kohdistui kristinuskon mystiseen perinteeseen ja hän päätyikin Anne Besantin kanssa linjaerimielisyyksiin hindulaisen mytologian osuudesta liikkeessä ja erosi. Steiner ei jäänyt toimettomaksi, vaan perusti oman antroposofisen liikkeen 1912.

Teosofiasta vaikutteita saanut ariosofinen liike vei mystiikkainnostusta taas pykälän villimpään suuntaa. Liike yhdisti rotuteoriat mystiikkaan ja okkultismiin. ”Ariosofiassa kaikui vahvana 'völkisch'-ideologian paatos, jossa keskeisellä sijalla olivat rasismi ja elitismi.” Ariosofia oli modernismin vastainen ja sai kannatusta etenkin köyhtyvällä maaseudulla, jossa teollistuminen ja uusien aatteiden vyöry nähtiin tuhoavan perinteisiin tukeutuvan maailman.

Guido von List (1848-1919) kehitteli okkultismin ja teosofian pohjalta pangermaanisen uskonnon, jonka jumalat oli noukittu germaanisesta ja skandinaavisesta mytologiasta ja kansanuskomuksista. Wotan papit johtaisivat yhteiskuntaa, joka hindulaisuudesta poimittujen oppien mukaan olisi paikka, jossa elettäisiin ”luonnonmukaista elämää” luonnon kiertoa noudattaen. Listin hahmottelema uusi yhteiskunta olisi tiukan hierarkkinen jakautuen ruusuristiläisyydestä ja vapaamuurariudesta sekä hindulaisuudesta peräisin olevan kastijaon mukaisesti pappeihin (bramiinit), sotureihin (kshatrat) ja maanviljelijöihin (vaishat). Muille jäisi orjakastiin kuulumisen oikeus.

List hahmotteli vuonna 1911 liikkeelle myös yksityiskohtaiset rotu- ja avioitussäännöt tai lait. Jokaisen perheen oli tiedettävä oma genealoginen alkuperänsä ja vain arjalaissaksalaiset saivat nauttia täysistä kansalaisoikeuksista. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin rotulait noudattivat pääpiirteissään Listin laatimia rotulakeja. Listin astrologiset laskelmat osoittivat, että arjalaisten tuhatvuotinen valtakunta alkaisi vuonna 1932, mutta kansallissosialistinen puolue sai vaalivoiton 1935.

Itävaltalainen Jörg Lanz von Liebenfels (1874-1954) oli Listin seuraaja. Lanz oli lumoutunut temppeliritareiden tarinoista ja oli kiinnostunut myös eläintieteistä, niinpä hän kutsuikin oppirakennelmaansa teo-zoologiaksi.

Lanzin rotuoppi haki oikeutuksensa kristinuskosta ja hän uskoi, että ”muinaisen yli-ihmisten rotu oli omannut yliluonnollisia kykyjä. Tämä rotu oli kuitenkin langennut ja sekaantunut eläimiin. Näin syntyi kaksi uutta rotua: arjalaiset ja tummat rodut, jotka olivat puoliksi eläimiä.”

Hän kehitteli ystäviensä kanssa oppejaan Wefensteinin linnassa vuonna 1907. Rotupuhtaus oli ehdoton edellytys jäsenyydelle. Avioitumiseen rotupuhtaiden kanssa on kiinnitettävä erityistä huomiota. Hän suositteli kannattajille, että nämä hankkisivat Itävallasta ja Saksasta linnoja, joissa rotupuhtautta voitaisiin konkreettisesti edistää.

Veljeskunta oli jaettu 7-portaiseen hierarkiaan, jonka ylintä kastia edustivat rotupuhtaat arjalaiset ja alimmalla tasolla olivat korkeintaan 50 prosenttiset arjalaiset. Ylimmän asteen arjalaisen tunnusmerkkejä olivat vaaleus, sinisilmäisyys sekä pituus; ruskeasilmäiset, tummahiuksiset ja rotevat olivat toisen asteen arjalaisia. ”Saksalaiset jaettiin pohjoisen rodun, läntisen dinaarisen ja alppityypin edustajiin.” Lanzin opin mukaan myös Saksan maakunnat olivat näin ollen luokiteltavissa arjalaisuuden asteen mukaisesti.

Lanz julkaisi Wienissä Ostara-nimistä lehteä (painos saattoi kohota jopa 100 000 kappaleeseen) Felberstrassella sijainneessa toimituksessaan. Viereisessä talossa asui nuori vetelehtijä, joka oli pyrkinyt Wienin taideakatemiaan, muttei ollut päässyt ja seuraavana vuonna häntä ei edes kutsuttu pääsykokeisiin. Lanz on kertonut tämän nuoren, köyhältä ja nukkavierulta näyttäneen miehen tulleen ostamaan Ostaran vanhoja painoksia. Lanz ei perinyt kertomansa mukaan maksua tältä mieheltä. ”Taisteluni” kirjassa tämä harhaileva kulkuri on kertonut, kuinka hänelle selvisi se, että juutalaiset olivat soluttautuneet kaikkialle ja tämä oivallus sysäsi nuoren Adolfin lopullisesti aivan uudelle uralle.

Toinen omatekoinen aatelinen oli Rudolf von Sebottendorf (1875-1945), joka perusti vuonna 1917-1919 Münchenissä kaksi rasistista järjestöä, jotka johtivat kansallissosialistisen Saksan työväen puolueen perustamiseen. Sebottendorf oli tutustunut myös Germanenorden-järjestöön ja hänet oli hyväksytty jäseneksi 1916. Järjestön peitenimi oli Thule-seura ja se oli äärioikeistolainen yltiökansallinen klikki, joka todennäköisesti murhasi Bayerin vallankumouksen johtajan Kurt Eisnerin vuonna 1918. Vallankumous oli suuri järkytys Thule-seuralle. Vallankumous kuitenkin tyrehtyi. Seuran kokouksissa olivat vierailleet jo tulevat kuuluisuudet, kuten Alfred Rosenberg ja Rudolf Hess. Ensimmäisen maailmanodan aikana 1919 oli perustettu Saksan työväenpuolue, joka seuraavana vuonna vaihtoi nimensä Saksan kansallissosialistiseksi puolueeksi. Adolf Hitler ilmestyi kokouksiin syyskuussa 1919 ja marraskuussa hän oli jo luennoimassa laajoille joukoille. Sebottendorfin agitoinnit tulivat näin päätökseensä ja hän siirtyi ulkomaille luennoimaan aatteesta.

Karl Maria Wiligut (1866-1946) oli siitä erikoinen henkilö, että hän kykeni muistamaan ammoisten aikojen tapahtumia. Himmlerille hän onnistui – vaivatta – vakuuttamaan muistinsa kantavan aina 228000 vuoden takaisiin historiallismyyttisiin tapahtumiin. Tämän erinomaisen muistinsa ansiosta hänestä leivottiinkin Himmlerin neuvonantaja ja parin vuoden mielisairaalakeikan jälkeen, SS-järjestön esi- ja varhaishistorian osaston päälliköksi Müncheniin. Nimensä hän vaihtoi paremmin tehtävään soveltuvaksi Weisthoriksi (valkoiseksi Thor-jumalaksi).

Wewelsburgin linnasta tuli SS-joukkojen ideologian koulutuskeskus, jossa sijaitsi myös Weisthorin rotu- ja asutustoimisto. Rotupuhtaiden avioliittojen avioitumisseremoniat noudattivat Westhorin konstruoimaa pakanallista seremoniaa.” Weisthorin idea oli myös SS-miesten pääkallosormukset, jotka sotilaiden kuoltua kerättiin takaisin Wewelsburgin linnaan.

Tämä 1800-luvulla alkunsa saanut mytologisen arjalaisuuden jahtaaminen sai reaalipoliittisen huipentumansa kansallissosialistien propagandassa, kirjallisuudessa, musiikissa ja kuvataiteissa. Olavi Paavolainen kertoo kirjassaan ”Kolmannen valtakunnan vieraana” (1936), kuinka arjalaisuuden mytologisten haihattelujen kritiikitön ihannointi oli vuonna 1936 tavoittanut myös ns. älymystön. On kuitenkin huomattava, että se älymystö, jonka Paavolainen tapasi vierailullaan Saksassa oli kansallissosialistisen puolueen hyväksymää eliittiä. Paavolainen oli myös tietoinen keskitysleirien olemassaolosta, mutta ei todennäköisesti tiennyt mitä niissä tapahtui. Juutalaisvainoja hän paheksui syvästi. Paavolainen hämmästelee mm. sitä, kuinka naurettavia kyhäelmiä eri mytologioista, kansantaruista ja -uskomuksista oli harsittu. Lisäksi hän mainitsee sen yksityiskohdan, että 1800-luvun alun arjalaisuushuumassa opit tulivat Intiasta ja orientista, mutta nyt kaikki olikin käännetty päälaelleen ja saksalaiset arjalaiset olivatkin vieneet oppinsa ja filosofiansa Intiaan.

Paavolainen kuvaa tunnelmiaan ja hämmästystään olessaan vieraana Nürnbergin puoluepäivien eri tilaisuuksissa: "... juuri tämä pakanallinen, ehdottomasti antikristillinen maailmantunne ja symbolien kuvakieli. Rationalistinen ja demokraattinen maailma ei enää osaa tajuta tälaisten juhlien merkitystä. Emme yksinkertaisesti voi käsitää, että meidän aikanamme taas  m y y t t i ,  r i t u u a l i , ja sy m b o l i  voi suurelle «kulttuurikansalle» olla elävää todellisuutta. Ei ole kysymys siitä, voiko tämän ilmiön hyväksyä vai ei.  S e  o n  ol e m a s s a  –  ja meidän on  o p i t t a v a  ottamaan tämä ennekuulumaton tekijä varteen, jos haluamme ymmärtää oman aikamme maailmankuvaa." (258-259)

Kansallissosialistista järjestelmää sympatisoivat mm. filosofi Martin Heidegger, joka toimi tiedeseuran puheenjohtajana ja sveitsiläinen psykoanalyytikko Carl-Gustav Jung, joka taas oli hurahtanut unien, myyttien ja symbolien maailmaan. Hänelläkin oli ”yliluonnollisia” kykyjä ja hän pystyi seurustelemaan menneisyyden mytologisten hahmojen kanssa.

Julkaistu 17.1.2014 klo 23:56
täydennetty 19.1.2014 klo 19:21
täydennetty 23.1.2014 klo 21:32 
täydennetty 26.1.2014 klo 21:32