Michele Zarrillo: L'elefante e la farfalla (suomennos)

Michele Zarrillo: L'elefante e la farfalla

Elefantti ja perhonen

Sono l'elefante e non ci passo mi trascino lento il peso addosso. Vivo la vergogna e mangio da solo e non sai che dolore sognare per chi non può mai. Sono l'elefante e mi nascondo ma non c'e' rifugio così profondo. Io non so scappare che pena mostrarmi così al tuo sguardo che amo e che ride di me. Una farfalla sei leggera e libera su me oh mai non ti raggiungerò mai mi spezzi il cuore e te ne vai lassù Sono l'elefante che posso fare inchiodato al suolo e a questo amore. Provo ad inseguirti ma cado e rimango così non puoi neanche aiutarmi ti prego vai via. Una farfalla tu sei leggera e libera su me oh mai non ti raggiungerò mai mi spezzi il cuore e te ne vai da me. Dentro di me dentro di me ho un cuore di farfalla e non potrai vedere mai quanto lui ti assomiglia dentro di me dentro di me ho un cuore di farfalla e non potrai vedere mai quanto lui ti assomiglia. Dentro di me dentro di me ho un cuore di farfalla. Kuuntele täällä: / Ascolta qui: https://www.youtube.com/watch?v=OtECBnCaW1Q

Olen elefantti en askella, raahaudun hitaasti painoni alla. Elän häpeillän, ja syön yksin, etkä tiedä mikä tuska unelmoida sellaisen joka ei koskaan voi... Olen elefantti piiloudun vaan piilopaikkaa ei ole niin syvää. En voi paeta kun tuska näyttäytyy minulle niin katseessasi jota rakastan ja naurussasi Olet perhonen kevyt ja vapaa ylläni  voi ei en koskaan tavoita sinua sydämeni särkyy ja lennät tiehesi tuonne ylhäälle Olen elefantti jonka täytyy olla maahan naulattuna ja tähän rakkauteen. Yritän tavoittaa sinua mutta kaadun ja jään siihen et ei voi auttaa minua, pyydän: mene pois. Olet perhonen kevyt ja vapaa ylläni voi ei en sua tavoita koskaan sydämeni särkyy ja sinä lähdet luotani. Sisälläni, sisälläni on perhosen sydän etkä voi koskaan huomata kuinka se muistuttaa sinusta sisälläni, sisälläni on perhosen sydän etkä koskaan voi havaita kuinka se muistuttaa sinusta. Sisälläni, sisälläni on perhosen sydän. Käännös on hyvin viitteellinen.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
(Otava, 2012)


Maaninkavaara on kuvaus isästä, tyttärestä ja äidistä, jotka kohtaavat menetyksen, pojan, veljen kuoleman. Surutyöstä muodostuu tämän kirjan keskeinen teema, vaikka näennäisesti teos kertoo isän ja tyttären valmennusprojektista, jossa – sanottakoon näin – uhrina on ensisijaisesti tytär ja toissijaisesti äiti ja koko perhe.

Kirjan takakannessa kuvataan teosta seuraavasti: ”Hulvaton uutuus … nyt käsittelyssä suomalaiskansallinen urheiluhulluus”. Tosiasiassa teoksessa ei kuitenkaan kuvata kansallisia piirteitä, vaan yksittäistä isää ja hänen pakkomielteistä pyrkimystä toteuttaa haaveensa palauttaa suomalainen juoksu-urheilu uuteen kukoistukseen. Surutyö ajautuu sivuraiteille, unohduksen ja kompensaation haavoittavalle tielle. Teoksen hulvattomuudesta voitaisiin kai todeta, että se on lähinnä tragikoominen, jonka koomisuus on nieltävä lähes kyyneleet silmissä.

Kirjan – katkerien asetelmien – eräänä lähtökohtana voidaan pitää eräänlaista pelastamista, jossa tytär päättää ryhtyä pelastajaksi, jotta isän masennus poikansa kuoleman jälkeen saataisiin aisoihin ja elämä palamaan normaaliksi. Aikansa epäiltyään isä suostuu valmentamaan tytärtään, kuten oli valmentanut poikaansakin.

Nousiainen kehittelee valmennuksen systematiikkaa ja metodologiaa taitavasti, niinpä ennemmin tai myöhemmin lukija on pakahtua ohjelmien mielikuvituksellisuuteen ja ennen kaikkea niiden tarkoitusten perusteluihin. Meno yltyy suorastaan infernaaliseksi ja kulminoituu siihen, kun isä lähettää tyttärensä ”kartta” ja kello kädessä tuntemattomaan maastoon. Harjoitteen seurauksena käynnistyvä muutos johtaa aikanaan lähes mielisairauden kaltaiseen hybrikseen, josta alkaa asteittainen paluu.

Isän psykopatologiasta voitaneen poimia muutamia yksityiskohtia, jotka ohjaavat kaikkea hänen toimintaansa. Obsessiivisuus, pakkomielteisyys ilmenee esimerkiksi isän alituisina harjoitusohjelmien laatimisena, tilastojen näpräämisenä, vanhojen starojen ihailuna. Kun kaikkitietävyys, erehtymättömyys yhdistyy pakkomielteisyyteen, järjettömätkin harjoitteet saavat rationalisaationsa, perustelunsa.

Eräänä detaljina poimin isän rodunjalostusta lähentelevän idean tyttärensä naittamisesta kenialaiselle juoksijaheimon jäsenelle, jotta juoksemisen tulevaisuus turvattaisiin. Tarkoitus pyhittää keinot. Kenianmatkasuunnitelma (ilman naittamisaikeitakin) saa jopa äidinkin karvat pystyyn ja lopulta ymmärtämään koko elämäntilanteen mielettömyyden.

Kirjan voi myös lukea fanatismin oppikirjana. Elämän sisällön kadottua on jollain tavalla palattava järjestykseen ja tässä tytär tulee avuksi ja suostuu vastentahtoisesti isän pelastajaksi Pelastettavasta kasvaa kuitenkin kaikelle järjen äänelle kuuro tyranni. Pelastettava kiristää koko ajan vaatimuksiaan ja lisää vähä vähältä mielettömyyden määrää ja hänestä kasvaa kaikelle järjen äänelle kuuro tyranni.

”Aikuistuisit nyt. – Ei kai missään muussakaan taloyhtiössä ole juoksurataa. – Ei ole niin. Mutta satutko tietämään, että ensimmäisiä kutsutaankin edelläkävijöiksi, profeetoiksi ja suunnannäyttäjiksi.”

Isän fanaattisuus saa mitä kummallisempia piirteitä. Muun perheen alistetaan ja alistuu hänen uskonsa dogmeille. Rationalisaatioiden ja selitysten seurauksena perheestä muodostuu oma erillinen saareke ja lahko. Isän viimeisin yritys levittää juoksemisen ilosanomaa kilpistyy koulun jumppatunnin sijaisuuteen ja järjestämään ”kilpailuun”, jonska lopputulema on katastrofaalinen.

Vaikka sekä äiti että tytär ymmärtävät koko ajan isän toiminnan kohtuuttomuuden ja mielettömyyden, pelko jostain vielä karmaisevammasta pakottaa heidät mukautumaan ja alistumaan isän urheilu-uskon tuskallisiin oppeihin.

Ennen lopullista 'uskon' tasaantumista tarvitaan vielä ero ja yksi kuolemantapaus. Surutyö ja pako ei kuitenkaan pääty vielä tähän, mutta 'uskon' laantumiselle ja sovinnolle tarjoutuu vielä mahdollisuus.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia.

Der Kampf gegen Tod und Teufel – Taistelu kuolemaa ja pirua vastaan

”Olen halunnut osoittaa, että on yhtä suuri erehdys kuvitella Kolmatta valtakuntaa isiltä perittyjen traditioiden vaalijaksi kuin uuden barbaarisuuden kehdoksi.” Näin kirjoittaa Olavi Paavolainen vuonna 1936 ”Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia.” -teoksensa (Gummerus 1937, 3. painos) esipuheessa ja minulle lukijana jää epäselväksi mitä hän loppujen lopuksi lauseella tarkoittikaan. 

 

Paavilainen saapui 14. elokuuta 1936 Travemündeen Saksalais-Pohjoismaisen Kirjailijaliiton vieraaksi. Edeltävänä päivänä muut jo kirjoittajakotiin saapuneet olivat vierailleet olympialaisissa, mikä harmitti Paavolaista, mutta hän tulisi osallistumaan Nürnbergin puoluepäivillä ja kokemaan jotain, jota ihmiskunta ei vielä koskaan aiemmin ollut nähnyt. 

 

Kirjailijatalon vieraat olivat pohjoismaisia kirjailijoita ja saksalaiset kirjailijat, joihin heille tarjoutui mahdollisuus tutustua, olivat uuden valtakunnan valitsemia sanaseppoja. Paavolaisen yleisarvio näistä uuden polven kirjoittajista oli tyly. Aihepiirit, joista nämä kirjoittivat, olivat Nordischer Gedankenin (Pohjoiset Ajatukset) kyllästämiä: myyttisiä fantasiatarinoita islantilaisesta ja muusta pohjoismaisesta mytologiasta ja sankaritarinoiden saksalaisversioita pohjoismaisesta muinaishistoriasta tai germaanisesta menneisyydestä. ”Meikäläinen ei voi käsittää kuinka nämä aikaihmiset voivat taas moisella innostuksella puhua tontuista ja keijukaisista ja menninkäisistä.” hämmästeli Paavolainen.

Myös kuvataiteiden puolella myyttisen menneisyyden kuvaaminen oli keskiössä ja luonnollisesti sama ideologinen tavoite; taiteen on palveltava kansallissosialismia ja sen kasvatustavoitteita. Alfred Rosenberg oli lehtihaastattelun mukaan sanonut, että ”valtio ei voi tosin komentaa taiteilijoita, mutta se voi tukea rotupuhdasta taiteilijaa ja auttaa häntä kehittymään esikuvaksi muille. Sitä varten on kuitenkin ensinnä estetiikka ja taidearvostelu perusteellisesti uudistettava. Individualistiset ja artistiset mittapuut eivät kelpaa, kun kyseessä on taiteilija, jonka tehtävä on luoda kansallissosialistisen maailmankatsomuksen mukaista taidetta.”

Fyysisen ihannointi oli korotettu kansallissosialistisessa saksassa arvoon mittaamattomaan rotuoppien ja erilaisten järjestöjen työn tuloksena. ”Jokainen diktaattori palvoo nuorisoa perustaen siihen kaikki suunnitelmansa.” ja Paavolainen lisää, että jokainen diktaattori lisäksi imartelee nuorisoa. Fasistien taistelulaulu oli Giovinezza (Nuoruus) ja Hitler Jugendin yksi monista motoista oli ”Jugend soll nur von Jugend gefürt werden”, ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa”. Hitler Jugend korosti toiminnassaan yhteisiä kokemuksia, ulkoilmaelämän karaisevuutta ja romanttisuutta sekä urheutta. Liikkeeseen kytkeytyi myös Heimabende-toiminta, koti-illat, retkeily, leirielämä ja lisäksi erääksi keskeiseksi, aluksi vapaaehtoiseksi liikkeeksi syntynyt Arbeitsdienst, työpalvelu, muodosti keskeisen nuorten miesten kasvatuslaitoksen. Kuuden kuukauden työpalvelu muuttui nopeasti pakolliseksi kaikille nuorille miehille ennen armeijaan menoa. Leireillä rakennettiin mm. patoja Pohjanmeren rannoille, kuivattiin soita, korjattiin ja rakennettiin teitä. Jälkiviisaasti voidaan nyt todeta, että kaikki leireillä tehty työ tähtäsi infrastruktuurin kohentamiseen ja valmistautumiseen viimeiseen taistoon. Eräs sivuseikka johon Paavolainen kiinnitti erityistä huomiota siihen, että työpalvelumiehet työskentelivät ilman paitaa, jonka tarkoituksena lienee ollut karaistuminen. Nürnbergin Puoluepäivillä marssineet tuhannet työpalvelumiehet olkapäillään kiiltävät lapiot, eivät kuitenkaan esiintyneet paidatta. Arbeitsdienstissä vieraillessaan Paavolainen kiinnitti huomionsa myös ruokailun jälkeiseen ”kiitoksen” uuteen muotoon: ”sinä et kuulu itsellesi vaan kansallesi!”

Adolf Hitleristä oltiin rakentamassa jumalaa. Lehdet kirjoittivat kuinka hänen aikanaan oli saavutettu ihmeellisiä tuloksia lyhyemmässä ajassa kuin koskaan historiassa, Saksa oli nostettu I maailmansodan nöyryytyksestä ja raunioista oli rakennettu kukoistava uusi yhteiskunta: Führer tekee kaiken. Velvollisuus on korkein Jumalamme ja Thüringische Staatszeitung yltyy kirjoittamaan: ”Saksan kauheiden kärsimysten keskellä on ristiinnaulittu Kristus jälleen tullut luoksemme. Mitään muuta ei positiivisessa tunnustuksessa ole muuttunut kuin tämä: Jumalan tuleminen ei ole loppunut vanhan ajan mukana, vaan me näemme Jumalan elävänä keskuudessamme Adolf Hitlerissä, joka on hänen työaseensa meidän aikaamme varten.”

Nürnbergin Puoluepäivien poliittisten puheiden terävin kärki oli suunnattu itään. Bolshevismi oli juutalaisten hallitseman antikristuksen ilmentymä ja se ei missään olosuhteissa saanut levitä. Puheissa esitettiin niin avoimia kuin piilotettujakin uhkauksia: ”Me kansallissosialistit olemme siinä onnellisessa asemassa, että meidän ei tarvitse olla hienotunteisia bolshevismia kohtaan. Me emme puhu salakabinettien kieltä, vaan kansan kieltä, ja siksi me toivomme, että kansat meitä myös ymmärtävät. Joka syö bolshevismia, kuolee! Jos Moskova vielä kerran yrittäisi tehdä maamme bolshevistiseksi, tulemme lyömään tämän yrityksen häikäilemättömyydellä, jota itse Moskovakin on kauhistuva!”

Rosenberg julistaa: ”me kaikki Saksassa ylpeilemme siitä, että bolshevismi ja rikollinen juutalaisuus on saanut ratkaisevan vastustaja Führeristä ja liikkeestämme.”

Goebbelsin Puoluepäivien puheessa, jonka pituus on puolitoista sataa liuskaa, selostetaan mm. bolshevistien suorittamista Inkerin ja Karjalan asukkaiden karkotuksia sekä Neuvostoliiton Tsekkoslovakiassa olevien ilmavoimien muodostamasta strategisesta uhasta Saksalle ja Goebbels vetää johtopäätöksensä: ”Siksi on bolshevismi, tämä «infernaalinen maailmanrutto» , tämä ali-ihmisten diktatuuri on hävitettävä.” Ja jatkaa «Saksa on antanut signaalin kahden maailman taisteluun.»

*

Paavolaisen kirja on yli 70 vuotta julkaisemisensa jälkeisessä maailmassa elävälle outoa luettavaa. Kansallissosialistinen järjestelmä oli lukemani perusteella tuhonnut isien perinnön ja asettanut ideaalikseen pakanalliset uskomukset, taiteen ja tieteen alistamisen palvelemaan järjestelmää ja idealisoimalla saksalaisen miehuuden ja rakentamalla naisen ympärille äitikultin.

Saksan poliitikot antoivat selviä viestejä apokalyptisestä tehtävästään maailman vapauttajana ennen kaikkea bolshevismin uhkasta. Saksan maaperällä varustauduttiin (johonkin) ja tuotettiin valtaisia määriä lentokoneita ja aseita, joista myös Paavolaisen teoksessa on pieniä havaintoja. Kansa oli tehokkaasti uskomuksia, uskontoa ja kansallissosialismin ideologiaa sekoitellen saatu vakuuttumaan lopullisen taistelun tarpeellisuudesta. Kritiikkiä ei ollut, kirkko oli ajettu seinää vasten, kaikenlainen kulttuuri palveli yksiselitteisesti kansallissosialismin mystifioivia pangermaanisia tavoitteita. Ensimmäisen maailmansodan tuottama häpeä ja nöyryytys oli muuttunut kansalliseksi suuruuden tunnoksi ja tämän aineellisen ja psykologisen muutoksen oli saanut aikaan Führer, johdattaja.

Julkaistu 28.1.2014 klo 14:15

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Kurkistus Rasputinin mahdolliseen elämään

Grigori Rasputin oli tsaari Nikolai II hovin hengellinen auttaja. Tsaaritar oli vuosien varrella käyttänyt useampaakin uskonnollista mystikkoa ”avustajanaan” ja Monsieur Philippen rohtokuurin seurauksena syntyi tytär Elisabeth, joka osoittautui niin sairaaksi, että ajan tavan mukaan hänet piiloteltiin ja salattiin julkisuudelta. Lisäksi tsaarin perillinen Aleksei sairasti hemoglobiaa. Näiden kahden epäonnen siivittämänä tsaaritar Aleksandra oli taipuvainen hakemaan apua sieltä mistä sitä saattoi olla saatavissa. Ja Rasputinista tsaariperhe sai helpotusta, hengellistä turvaa ja hänet hälytettiin paikalle aina kun tsaariperheessä oli jokin sielunhoitoa kaipaava ongelma. Rasputinin vaikutusvalta tsaariperheeseen ja etenkin politiikkaan lisääntyi lähestyttäessä päätöstä osallistumisesta Ensimmäiseen maailmansotaan. Rasputin vastusti yltiöpäisesti keinoja kaihtamatta osallistumista ja tsaaritar Aleksandra vaikutti Rasputinin neuvoista korkeiden hallintovirkamiesten nimityksiin. Ja kun tämä tuli hallinnon tietoisuuteen, jonot Rasputinin vastaanotoilla ja rahavirrat alkoivat oudosti kasvamaan. Rasputinin ristiriitaisuus suhteessa maalliseen kokee lopullisen inflaation ja hänen elämänsä muuttuu yhdeksi juhlinnaksi ja ”kätten päälle panemiseksi”.

Rasputinin uskonnollisuuden ydin oli nöyrtymisessä, mutta toteutui hurmoksessa ja fatalismissa, sanassa ja parantamisessa. ”Tappakoon, jos tappavat.” Mitäpä sitä, jos tappavat, on se Jumalan tahto. Kirja alkaakin kuvauksella, jossa Guseva-niminen nainen puukottaa Rasputinia, mutta mies paranee kuin ihme, vaikka ”aurinko paistoi haavasta.” 

 

”Maailma on täynnä syntiä, siitä mihinkään pääse, ei sitä tarvitse etsiä eikä opettaa, se etsii sinut ja opettaa. Mitäpä minusta, vajoan syntiin jos niin on määrä käydä. Kuka kaivosta nousee, kirkastuu. Mutta se, joka vetää muita mukaansa, sitä ei Jumala armahda, itsensä turmelkoot kuka tahtoo, älkööt viekoitelko muita.” Rasputinin uskonnollisuuteen kuului itsestään selvänä osana seksuaalisuus, sen armahtava ja vapauttava voima. Hurmokselliseen uskonnollisuuteen on kaikkialla kuulunut seksuaalisuus. Timo K Mukka kuvaa Maa on syntinen laulu-romaanissaan seksuaalista hyväksikäyttöä ja salakopelointia. Rasputin ei ole hyväksikäyttäjä eikä kopeloitsija, vaan hän toimii rehellisesti rellestäen kaduilla avoimesti huorien kanssa. Pietarilaiset tiesivät hyvin hänen ”holtittoman” elämänsä ilotyttöjen parissa, mutta pitivät häntä siitä huolimatta Pyhänä.

Rasputin vie nuoren apupoikansa eräällä kerralla mukaansa saunaan, josta hän vuokraa oman saunan ja ostaa pari prostituoitua matkalta mukaan. Nuorelle miehellä tämä kokemus on pyörryttävä, mutta saunan jälkeen tapahtuva rukoileminen Pyhän Jumalansynnyttäjän ikonin edessä antaa hänelle uuden uskonnollisen kokemuksen. Rasputinin neuvo pojalle on: ”Revi sydämesi rikki, revi kaikki auki, älä pidättele. Jumala voi tehdä tekemättömäksi kaiken, pyydä vilpittömästi, nöyrry.”

”Tappakoon, jos tappavat.” Rasputinin lähtöön tuonpuoleiseen liittyy äärimmäistä pahaa, vaikka alun alkaen tappajien ajatuksena ei se ollutkaan. Rasputinin kasvattipoika Vasili tekee kohtalokkaan virheen järjestellessään Raspuntinin ”kuolinkohtauksen” uusiksi. Pojan teot tähtäsivät kasvatti-isänsä pelastamiseen, mutta kääntyivätkin äärimmäiseksi julmuuden näytelmäksi. Koska tekijät olivat ylimystöä, rangaistuksetkaan eivät olleet kovin kauhistuttavia: pääsuunnittelija karkotettiin syrjäiselle seudulle.

Venäjän kehno menestys maailmansodassa sai tsaarin vallan horjumaan pahan kerran ja vallankumous oli hiipinyt Pietarin kaduille. Tsaarillinen perhe vangitaan ja teloitetaan, mutta yksi suuriruhtinatar säästyy. Lisäksi tsaaritar Aleksandran hovineito Anna Vyrubova säilyttää henkensä ja kuolee Helsingissä vuonna 1964.

Julkaistu 28.1.2014, klo 21:11

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä

... ja nyt minun teksisi mieli kiljua

Jukka Parkkinen (1948) on syntyjään kuopiolainen kirjailija, jonka kirjasarja Karhukirjeitä on riemastuttavaa luettavaa. Parkkinen ei vello nykynuorison koulukiusaamisten, anoreksioiden tai ystävättömyyksien ”satumaailmassa”, vaan päästää kirjoissaan valloilleen lähes anarkistisen Amalia-tädin ja hänen sisarenpoikansa, huostaansaamansa pikkunallukan, Otson. Amalian elämänasenne ja -ote on kaukana tiukkapipoisuudesta; maailman vääryydet ja kauheudet eivät ole keskiössä, vaikka Parkkinen ei kaihdakakaan ottaa aiheikseen – edellä irvistellen mainitsemiani – ”nykysatujen” teemoja. Parkkinen kirjoittaa leikin varjolla vakavistakin asioista, sivulauseen omaisesti. Parkkisen saduissa ironisoidaan myös nykymaailman menoa, vitsaillaan byrokraattien luomalle uuskielelle. Amalia-täti on sairaanhoitaja, niinpä Parkkisen irvailu kohdistuu hallinnon hämärtävään kieleen, jossa sairaanhoitajat ennen hoitivat sairaita, mutta tänä päivänä terveydenhoitajat (luultavasti) hoitelevat terveitä.

Amalia-täti järjestää huostaansaamalleen Otsopojalle päiväohjelmaa vieden Otson mm. maistiasreissulle paikalliseen Karhumarkettiin, Karhulan Kauppahalliin ja Nallemarkettiin. ”Kysyn, mitä me maistelisimme, ja täti kertoi laativansa parhaillaan menyytä eli ruokalistaa ja reittisuunnitelmaa. Hänen edessään oli päivän sanomalehti, josta hän etsi kauppojen maistiaistarjouksia.” Etukäteissuunnitelma säästää niin aikaa kuin rahaakin, joten eikun makkaramaistiaisiin (vaikka Amalia onkin vegaani) ja karkkikauppaan karkkitestiin (vaikka ei erityisemmin pidäkään makeasta) tai järjestää asianmukaisesti pukeutuneena urheiluiltapäivän, jolloin pelataan pajatsoa Nallemarketissa, vie Otson puulaakiotteluun, jossa täti joutuu yllättäen osallistumaan kilpailuun ja mm. työntämään kuulaa. Tekniikka ei Amalialla ole aivan hallussa, joten viimeisellä hän heittää kuulan kentän toiseen päähän. Protestit eivät auta, sillä kyseessähän on heittolaji (katsokaa vaikka Urheilun pikkujättiläisestä).

Amalia-täti on myös innostunut puutarhahoidosta. ”Täti sanoi, että seuraavana keväänä hän kylväisi penkkeihin rikkaruohoa, sillä hänen taidoillaan saattoi hyvinkin käydä niin, etteivät ne kasvaisi.” tai ”Kun kylvää keväällä kehäkukkia penkkiin, syksyllä voi sitten kerätä koiranputkia maljakkoon. Luonto on ihmeellistä.”

Amalia-täti vie Otson Peerit Saskiainen taidenäyttelyyn, ei siksi että taide, vaan tarjottavat pienet purtavat ovat etusijalla. Nykytaiteen tulkinta tuottaa päänvaivaa myös Amalialle ja Otsolle. ”... teos on nimeltään Taivaanvuohi. Täti katsoi pesää epäluuloisen näköisenä, kumartui oikein sen puoleen, niin että hänen kuononsa melkein upposi pesän sisään. Sitten hän sanoi, että vaikkei hän ollut koskaan nähnyt taivaanvuohen pesää, hän epäili, ettei vuohen papanoista kuoriutunut minkään sorttista lintua.” Loppuhuipentuma Saskiaisen näyttelyssä nautitut naksut osoittautuvatkin teokseksi numero 52.

Jukka Parkkinen on kirjoittanut kaikkiaan kuusi Karhukirjettä, joissa siis seikkailevat Amalia-täti, Otso ja konstaapeli Karhunen, joka oli menettänyt pidätyskykynsä rakastuessaan Amalia-tätiin sekä epämääräinen joukko muita persoonallisuuksia. Viinin maistajaisilta huipentuu Alma-karhun tekemän kotiviinin saamaan arvioon: tärpättiä. Amalia-täti huudahtaa, että nyt minä haluan kiljua!

Eräässä yhteydessä mainitsin, että näitä kirjoja voi hyvällä omalla tunnolla lueskella lapsille. Kaikilla on hauskaa, lukijalla ja lapsilla. Kaikki nauravat takuuvarmasti eri asioille, mutta kaikkia naurattaa ja kaikilla on hyvä olo.

Kirjasarja on julkaistu myös äänikirjana ja lähetetty Radio Suomessa useampaan kertaan Juho Milonoffin lukemana.

Parkkisen tuotanto on laaja. Hänet on palkittu useilla palkinnoilla. Parkkinen opettaa myös kirjoittamista ja hänen kotisivuillaan on lyhyt johdatus kirjoittamisen saloihin www.parkkinen.org

• Karhukirjeitä Karvoselle (2002)
• Karhukirjeitä Karhumäestä (2002)
• Karhukirjeitä kesäleiriltä (2004)
• Karhukirjeitä kaamoksesta (2006)
• Karhukirjeitä kaukomailta (2007)
• Karhukirjeitä kotiväelle (2009)

Kirjoitettu 30.11.2013

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ajankuvia ruotsin kielisen yläluokan elämästä

Suomalainen yhteiskunta oli vuosisadan vaihteessa käytännössä vielä sääty-yhteiskunta, vaikka naisille annettiinkin varhaisessa vaiheessa äänioikeus. Yhteiskunta oli jakautunut jyrkästi hyvin toimeentulevaan vähemmistöön ja valtaisaan köyhälistöön. Tilanne lienee ollut samankaltainen muuallakin Euroopassa.

Sosialistien vaatimukset työläisten oikeuksien parantamisesta horjuttivat yhteiskunnan perusrakenteita ollen uhkana hallitsevan luokan saavuttamille etuoikeuksille. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa sekä itsenäisen Suomen alkutaipaleilla oli lähes vääjäämätöntä, että Suomessa ajauduttiin vapaussotaan.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Suomen sisäpoliittinen tilanne ajautui sosialidemokraattien ja senaatin valtataisteluksi koskien mm. valtalakia ja 8-tunnin työaikalakia. Valtakiista senaatin kanssa johti loppujen lopuksi eduskunnan hajottamiseen ja uusiin vaaleihin. Tilannetta mutkisti se, että Suomen päättäjät eivät aina tienneet kenen kanssa toimia, sillä Venäjän sisäpoliittinen tilanne oli myös epäselvä ja epävakaa.

Järjestysvalta oli romahtanut kohta maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Suuremmissa kaupungeissa (ja kunnissa) järjestysvaltaa alkoivat pitää yllä niin punaiset kuin valkoisetkin kaartit sekä niistä riippumattomat vapaaehtoisjoukot. Vuoden 1917 ja etenkin syksyn aikana inflaatio karkasi lopullisesti hallinnasta ja elintarviketilanne kärjistyi entisestään. Punakaartit ryhtyivät myös toteuttamaan elintarvikesäännöstelyn mahdollistama elintarvikkeiden takavarikkoja. Suojeluskunnat ja punakaartit militarisoituivat vuoden loppua kohden ja etenkin punaiset syyllistyivät jo ennen sodan alkua väkivallantekoihin vallankumouksellisessa huumassaan (ja myös kurittomuudessaan, sillä sosialidemokraattisella puolueella ei ollut käskyvaltaa paikallisiin punakaarteihin).

Itään oli syntynyt työläisten hallitsema valtio, joka edusti massojen unelmaa – ainakin mielikuvien tasolla – ja uskoa tasa-arvoisen yhteiskunnan mahdollisuutena. Tämän kaltainen idealismi ei luonnollisestikaan soveltunut Suomen hallitsevan luokan tulevaisuuspiirustuksiin. Punaiset hallitsivat eteläistä Suomea ja taas valkoiset suurin piirtein Tampereen yläpuolista Suomea.

Sisällissodan syttyessä vuoden 1918 tammikuun lopulla, molemmat osapuolet olivat kehnosti varustautuneita sotaan. Sodan pikaisen päättymisen eräänä syynä voidaan pitää sitä, että valkoisilla oli ammattisotilaita ensinnäkin kokoamassa ja toiseksi johtamassa taistelujoukkoja. Punaisten perusongelmana oli kurittomuus ja kehno sodanjohto.

Vapaussota, sisällissota tai kansalaissota oli murskaava järjestyksen palautus. Sosialistien haave-Suomi nujerrettiin voimalla, kun taas hallitseva luokka säilyi sisällissodan pyörteissä lähes koskemattomana: pääomaa ei horjutettu. Muutoksen tuulet olivat joka tapauksessa alkaneet puhaltaa monelta suunnalta ja monella tavalla. Tästä kertoo Kjell Westön romaani ”Missä kuljimme kerran” (Otava 2006).

Romaanissa matkataan muutamien ruotsinkieliseen yläluokkaan (ja parin työväenluokkaan) kuuluvan henkilön elämänvaiheita seuraten läpi kahden vuosikymmenen. Tärkeää tälle ydinystäväjoukolle on juhliminen perhoslamppujen alla pöydässä numero 16. Kieltolaki ei ollut esteenä viinanhöyryiselle, kevytmieliselle, pinnalliselle ja ylimieliselle elämälle. Sisällissota muuttaa kuitenkin varsinkin miesten elämää.

Sodan päätyttyä tapahtuneet julmuudet ja raakuudet kovettavat ennestäänkin kovien arvojen kannattajan Cedin asennemaailmaa, kun taas Eccun moraalinen krapula muuntuu pakkoneuroosiksi ja kyvyttömyydeksi hallita omaa elämäänsä. Molempien maailmat romahtavat. Se paha johon he ovat osallistuneet sisällissodan jälkimainingeissa, jätti kumpaankin syvät traumaattiset jälkensä. Sotatrauman käsittelemättömyys johtaa sisäisen sovinnon etsimiseen ja lopulta tilintekoon. Cedin kohdalla tämä tarkoittaa ankaruuden ja ehdottomuuden lisääntymistä kunnes Pikku-Noidan tapahtumat ja aviovaimon karkea käsittely avaavat hänet näkemään oman pahuuden sisälle.

Eccun persoonallisuus on rakennettu täysin toisella tavalla ja hän kääntyy sisäänpäin. Itsetuhoisuus ottaa hänestä totaalisen vallan ja johtaa välipitämättömyyteen niin omasta kuin läheistensäkin elämästä. Ritualistinen, obsessiivinen käsien peseminen on yritys puhdistautua sodan jälkeisten tapahtumien moraalisesta taakasta.

Lucy – romaanin naispäähenkilö – on henkilö joka rikkoo aikansa sosiaalisia normeja ollen moraalikoodista vähiten riippuvainen. Hän oli myös naisystäviensä idoli jonka edesottamuksia ihailtiin ja jäljiteltiin. Lucy kykeni murtautumaan ulos myös omasta sosiaalisesta viitekehyksestään pitäen rakastajanaan työläispiireistä noussutta taiteilijaa ja myöhemmin myös nuorta, punakaartilaisen poikaa, työläismiestä Allua. Allu oli jo tavannutkin Lucyn lapsena, kun hän oli isänsä mukana, joka oli tekemässä Lucyn vanhempien maaseutukodissa takavarikkoa.

Sisällissodan jälkeisen maailman muutosta romaanissa kuvataan uudenlaisen musiikin, jatsin, rantautumisen kautta. Jatsi saapuu Suomeen ja tuo mukanaan nuorisolle sen kaipaamaa uudistumista, uuden rytmin ja muodin ja kapinahenkeäkin. Amerikasta saapuu musta mies mukanaan pari amerikansuomalaista, jotka käynnistävät elämäntavan muutoksen. Elokuva on saapunut ja Eccu on jo ottanut rohkeita kuvia naisista. Mutta myös varjoja alkaa ilmestyä tiukentuvan poliittisen ilmapiirin myötä. Valkoinen Suomi marssii. Urheilu on politisoitunut jo aikapäiviä sitten.

Romaani vilisee helsinkiläisille tutun kuuloisia paikkojen nimiä, joiden elämänmeno oli tyystin toista kuin tänä päivänä. Se kuvaa muutosta, mikä Helsingissä tapahtuu; asumukset levittäytyvät uusille alueille ja segregaatio väistyy vaivihkaa vaikka rajoja yhä edelleen on. Merkillepantavaa on että ikäluokka jota romaani kuvaa, sulautuu ja sopeutuu osaksi harmaata massaa, siitäkin huolimatta että romaanin päähenkilöt pääsääntöisesti ovat alle 40-kymppisiä. Eccun ottamat kuvat paljastetaan ja aviomiehet kokoontuvat päättämään kuvien kohtalosta. ”Ja mikä pahinta: he nauttivat niin ilmiselvästi omasta vartalostaan, kauneudestaan ja aistillisuudestaan, ja ilman että kuvissa oli mukana yhtään aviomiestä!” Vaikutelmaksi jää, ettei mitään ihmisen sisäistä muutosta sittenkään päässyt tapahtumaan, vaan kaikki asettui siististi järjestykseen. Seuraavan sukupolven kohtalona tulisi olemaan vuodet juoksuhaudoissa ja vasta heidän jälkeläisillään olisi mahdollisuus vaikuttavaan nuoruuteen.

Julkaistu 17.12.2013

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys

Voi teitä fariseukset ja kirjanoppineet

Erasmus Rotterdamilainen (1466-1536) oli hollantilainen humanisti, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen oli hoidettavana tuttava perheessä, josta hän sitten taivuttelujen jälkeen suostui lähtemään luostariin tieteellisiä ja kirjallisia opintoja harjoittamaan. Luostari osoittautui vastenmieliseksi paikaksi. Hänen lahjakkuutensa oli kuitenkin huomattu, ja niinpä Cambrayn piispa kustansi hänen opintonsa Pariisin yliopistossa edellyttäen, että hän kirjautuisi teologiseen tiedekuntaan. Teologian opinnoilla ja iänikuisilla semanttisilla saivarteluilla oli myöhempää katolisen kirkon kärkevän kriitikon ja arvostelijan roolia ajatellen suuri merkitys. Hänestä kehittyi ajan myötä latinan kielen mestari, jota aikalaiset vertasivat Ciceron taituruuteen.

”Tyhmyyden ylistys” (1509) on pääosin hyväntahtoinen satiiri 1500-luvun kaksinaismoraaalisuudesta, jota ylläpiti nimenomaan katolinen kirkko. Erasmus kohtelee kovin ottein nimenomaan katolisen kirkon näennäisviisautta ja viisastelua, joka osoitetaan äärimmäiseksi tyhmyydeksi kun taas tavallisen kansan ”tyhmyys” nähdään hyväntuulisena, suloisena elämää rikastuttavana arkipäiväisyyden toopemaisuuden ylistyksenä, leikkimielisyytenä.

”Tyhmyyden” sukujuuria selvitellessään Erasmus Rotterdamilainen kertoo hieman myös omasta taustastaan, sillä hänen vanhempiaan ei sitonut ”avioliiton kahle” vaan salaliiton ”verrattomasti viehkeämpi side”. Erasmus oli katolisen papin avioton poika.

Keitä ovat sitten Tyhmyyden hovineidot ja palvelijattaret, jotka väistämättä viihtyvät Tyhmyyden seurassa? Itserakkaus kohottelee ylpeänä silmäkulmiaan, Imartelu taputtaa käsiään hilpeästi vilkuillen uteliaasti ympärilleen, Huonomuistisuus torkkuu, Työnvieroksuja nojailee kyynärpäihinsä pöydän ääressä, Aistillisuus lemuaa päästä jalkoihin, Vähäjärkisyys harhailee sinne sun tänne ja viimein ihraa tihkuva Ylellisyys. Mutta onhan niitä vielä pari muutakin, jotka mahtuvat Tyhmyyden asiainhoitajiksi nimittäin Juopumus ja Tietämättömyys. Tyhmyys on siis elämän sulostuttaja ja se kysyykin leikkisästi: ”Onko kenelläkään elämän siittämisessä suurempia ansioita kuin minulla?”

Tyhmyyden jumalattaren valta on suurempaa kuin muiden jumalien ja sen voi nähdä jokapuolella, kaikkialla ympärillämme. Niinpä viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun tapaatte omia lapsenlapsianne muututte leperteleviksi tomppeleiksi kujerrellessanne pienokaisille. Monet menettävät 'arvokkuutensa' nähdessään koiran- tai kissanpennun. No entäpä kun istutte iltaa ystävienne kanssa ja keskustelette tauotta käsiteanalyysin perustavan laatuisesta merkityksestä kirjallisessa ilmaisussa. Silloin pöytäkumppaniksi tarvitaan Tyhmyyttä. On aivan varmaa että käsiteanalyysi-ilta jää viimeiseksi illaksi ystävienne luona, jos Tyhmyyttä ei päästetä ilostuttamaan ja riehakoimaan. Kun Tyhmyys astuu huoneeseen, niin siitä se riemu ratkeaa. Kukapa kestäisi juhlia, joissa saivarrellaan tunnista toiseen jonkin filosofisen ongelman kimpussa?

Nuoruus ja hulluus kuuluvat niin ikään Tyhmyyden temmellyskentälle. Nuorten pikku kepposet, toilailut, töppäykset ja mokat ohitetaan ikään kuuuluvina, vaikka naama saattaisi torujalla ollakin hieman mutrulla: ne on ne nuoret ...

”Kupidon [Eros] silmillä on aina side.” Avioliiton auvoinen satamakin pelastuisi useassa tapauksessa, jos sitä vahvistaisi ”imartelu, pilailu, leväperäisyys, teeskentely, pikku petokset.” Mutta ei. Avioeron jälkeen nainen valitsee uudeksi puolisokseen samanlaisen retaleen kuin aikaisempikin. Huonomuistisuusko naista vaivaa?

Vanhuus ja höperyys kulkevat niin ikään käsi kädessä. Vanhuksen ja lapsen eroa Erasmus Rotterdamilainen kuvaa seuraavasti: ”vanhuksen otsa on ryppyinen ja viittaa moniin syntymäpäiviin. Kaikki muu on vanhuksella ja lapsella on yhteistä; valkoinen tukka, hampaaton suu, ruumiin heiveröisyys, mieltymys maitoon, sammaltelu, lavertelu, tyhmyys, huonomuistisuus, mielen harhailu. Mitä vanhemmaksi mies tulee, sitä lapsellisemmaksi hän muuttuu ...” Mutta onneksi Tyhmyys suojelee höpertynyttä vanhusta ja hän voi keikaroida mitä iljettävämmin nuorten neitojen edessä, pahemmin kuin nuoret tolvanat konsanaan. ”Niinpä niin, nykyisin on tuiki tavallista, että vanha pattipolvi nai nuoren hempukan vaikkapa ilman myötäjäisiä: puuttuu vain, että tästä tämmöisestä ryhdytään sepittämään ylistyslauluja. Tietenkään pikku rouva ei jakele antimiaan yksin ukonrähjälle.”

Mutta Erasmus näkee vielä pahempana tilanteen silloin kun asialla on vanha nainen, ”kävelevä ruumis”. Koristautumisvimmansa he saavat Tyhmyydeltä ja Aistillisuudelta. Taitaapa kuvassa olla mukana myös Bacchuskin.

Järjen köyhyyttä riittää tasapuolisesti jaettavaksi ihan kaikille: nopanheittäjille, tarinoiden ja valheiden kertojille (mm. kirjailijat), ilveilijöille, kauppiaille, puuveistoksilta armoa anoville, ruhtinaille ja erityisesti koppaville, saivarteleville filosofeille ja kirkkoherroille. Tappelupukarit sen sijaan sijoitetaan pikemminkin ”raivottarien valtakuntaan”.

Kärkevimmän sanan säilänsä Erasmus Rotterdamilainen suuntaa kuitenkin katolisen kirkon saivarteleviin teologeihin ja kertoo esitelmiä ja luentoja kuunnellaan törmänneensä suunnattomaan Tyhmyyteen oppineiden viisastelussa. Eräällä luennolla yleisö hämmentyi ”erään uskonturilaan” väitteestä että ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti”. Yleisön reaktio oli yleinen hälinä ja hämminki. Puhuja silmää räpäyttämättä vetäisi auktoriteetin 'hatusta' selitykseksi täydentäen sitä: ”mitä kirjoitettu on Poista hänet keskuudestamme”. Tämä vetoaminen 'kirjoitettuun' sai yleisön ihastelemaan tohtorin älyä ja raikuviin suosionosoituksiin. Tyhmyys valtasi koko luentosalin, ei vain yhtä viisastelijaa.

Lopuksi Rotterdamilainen käy vielä läpi joitakin Raamatun kohtia, joissa ylistetään hulluutta ja vähämielisyyttä, mutta myös tietämättömyys saa armon: ”Herra antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”

Julkaistu 14.1.2014, klo 19:50

Eero Ojanen: Hyvyyden filosofia, Hyvyyden maailma, Hyvyyden yhteiskunta

Vapaa-ajattelua vaiko vakavasti otettavaa tiedettä?

"Sellainen tieto tai tiede, joka ei kykene esimerkiksi tunnistamaan, tunnustamaan, myöntämään ja kunnioittamaan elämään liittyvää pyhyyttä, ei ole kriittisesti arvioituna kovin arvokasta. Se hukaa olennaisen puolen todellisuudesta." (Hyvyyden maailma, 2000)

Trilogia Hyvyydestä, jonka filosofian lisensiaatti Eero Ojanen kirjoitti vuosina 1998-2000, on kokoelma ajatuksia hyyvyyden olemuksesta, hyvyydestä maailmassa ja yhteiskunnassa. Ojanen edustaa spekulati vista filosofiaa, joka pyrkii ratkaisemaan ”puhtaan” ajattelun keinoin maailmaa kalvavia ongelmia. Kirjasarjan ensimmäinen osa Hyvyyden filosofia (1998) on näistä yritys luoda filosofinen kokonaiskuva hyvästä, totuudesta ja kauneudesta.

Ojanen antaa hyvälle, totuudelle ja kauneudelle äärimmäisen laajat merkitykset, mistä seuraa luonnollisesti, ettei ilmiöistä oikeastaan sanota yhtään mitään (varmaa), vaan käsitteitä pyöritellään ja pöyhitään. Ja loppujen lopuksi esim. totuuden kohdalla tarvitaankin avuksi hengen käsite. Hengen käsite kattaa niin ihmisen hengen, luokkahengen, työpaikan hengen jne. Toisin sanoen, käsitteen kattavuus laajenee hallitsemattomaksi.

Ojasen käyttämä hyvän käsite kattaa myös psykologiset tilat (minun on hyvä olla) ja hyvät tekniset suoritteet (tein tämän työn hyvin). Hän ei ole väärässä siinä, että hyvin tehty työ tuottaa mielihyvää, mutta mielestäni kyse on lähtökohtaisesti aivan eri abstraktiotasoista, jonka myös Ojanen huomaa vetäisten hatustaan ratkaisijaksi taolaisuudesta Zenin käsitteen. ”Niiden (oma tietoisuus ja objektiivinen ulkomaailma) välinen suhde tai se, mikä ne yhdistää, on totuus, tai ainakin totuus on tuon välittävän suhteen olennainen sisältö. Siksi totuus on ihmiselle äärimmäisen käytännöllinen asia, elämän ankara välttämättömyys, ei mikään epämääräinen tai pelkästään ylevä asia.” (kursivointi kirjoittajan) Ojanen vakuuttelee ja taivuttelee edellä siteeratun kaltaisesti, mutta selitettävät asiat jäävät roikkumaan tai saavat kehäpäätelmän kaltaisia ratkaisuja. Jos mikään muu ei auta niin käsite ”kova totuus”, joita hyvä, totuus ja kauneuskin ovat, toimii ratkaisuna, deus ex machina.

Ojanen viljelee myös psykologiasta poimimiaan käsitteitä, kuten vietti. ”... totuus on jotain, joka kuuluu juuri ihmisen maailmaan ja totuuden ongelma on juuri ihmiselle tyypillinen, siinä mielessä että se on ihmisen perusvietti.” Kyseessä lienee kuitenkin tarve mieluummin kuin vietti. Vietti on psykoanalyyttisessä käsitteistössä määritelty suhteellisen kattavasti, mutta tässä yhteydessä tavallinen lukija putoaa Ojasen luomaan käsitekuiluun. Lisäksi Ojanen ottaa Freudilta hieman muunnellun käsitteen ”yliminä” uudessa merkityksessä ylitajunta, joka laajenee jungilaisuuden suuntaan: ”Ajatukseni ylitajunnasta ei liene kovin kaukana jungilaisesta peruskuvien tai arkkityyppien teoriasta.” (kursivointi kirjoittajan) Jälleen kerran asia jää ilmaan odottamaan tarkempaa selvitystä, mistä oikein olikaan kysymys myöntäen ”ei liene” -ilmaisullaan epävarmuutensa myös Jungin pohdiskelujen suhteen. Jos tänä päivänä kavahdetaan freudilaisuutta, niin vielä enemmän unohduksiin on jäänyt Jungin spekulatiivinen psykologia.

Lukiessani etenkin Hyvyydestä-kirjaa, kirjan reunukset täyttyivät kysymysmerkeistä, huutomerkeistä ja kommenteista. Kirjalla on ”tavoite”, joka tähtää hengen olemassaolon todistamiseen, mutta – kuten niin usein on nähty – sitä ei vain voi todistaa sanoilla, eikä teoilla. Tiedekään – ja tällä tarkoitan luonnontieteitä – ei taida tulla avuksi.

Kirjasarjan teos yhteiskunnasta (1999) sisältää kriittisiä havaintoja yhteiskunnan eri sektoreilta, vaikka Ojanen ei pidäkään sektorikäsitteestä. Hän analysoi mm. Neuvostoliiton ja kapitalistisen maailman välistä ”kilpailua” sekä ottaa esille mm. talouselämän riippuvuuden valtiosta: talouselämä vaatii valtiolta aina vain uusia uhrauksia ja samalla käsittelee tuotannontekijää, palkkatyöläistä, entistä kehnommin. Edellämainitut aihealueet heijastavatkin selkeimmin 80-90-lukujen dramaattisia tapahtumia: Suomen talouden äkillistä vapautumista ja Neuvostoliiton hajoamista sekä 90-luvun taloudellista lamaa. Ojanen käsittelee valitsemiaan aihepiirejä moraalin näkökulmasta ja monet hänen havainnostaan ja mietteistään ovat juuri nyt varsin ajankohtaisia: yhä nuoremmat ovat käyttökelvottomia työelämässä ja yhä enemmän vaaditaan yhteiskuntaa talouselämän tueksi. Sen sijaan hänen historiatulkintansa saattaisivat herättää keskusteluakin, jos vain historiantutkijat lukisivat tämän kirjan.

Ojasen filosofinen terminologia on hänen omaa tekoaan ja niinpä kirjojen ymmärtäminen perinteisessä filosofisessa mielessä jäänee vajavaiseksi. Hyvyyden maailma (2000) teoksen loppuun Ojanen on koonnut käyttämänsä sanaston selityksineen, mutta tästä huolimatta moni merkitys ja selitys jää arvailujen varaan, kieli on Ojasen yksityistä ilmaisua.

En yleensä käy katsomassa mitä muut ovat kirjoittaneet tai sanoneet käsittelyni kohteeksi pääsevistä kirjoittajista, mutta Ojasen kohdalla en malttanut olla vilkuilematta ympärilleni. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan välinpitämättömästi, häntä ei luokitella ”oikeaksi” filosofiksi vaan viitataan hänen vakaumukseensa, ja luonnehditaan lainausmerkeissä uskontofilosofiksi, eikä tiedemaailmakaan näyttäisi olevan riemuissaan. Ojasen kyvyssä kirjoittaa ei ole vikaa, mutta hän on lähtenyt omille teilleen hyläten tieteen yhteisen käsitteistön. ”Modernin tieteen ongelmallisuutta kuvaa, että hengen käsitettä ei ole paljon viljelty ja sitä voidaan pitää jopa täysin epätieteellisenä. Kuitenkin tiede itse toimintana on henkeä, jopa hyvin puhdasta henkeä ja se voi olla olemassa vain henkenä.”

Ojaselle jää vapaan kirjailijan ja saarnamiehen asema.

Hyvyyden filosofia (Kirjapaja 1998)

Hyvyyden maailma (Kirjapaja, 1999)

Hyvyyden yhteiskunta (Kirjapaja, 2000) 

Julkaistu 2.12.2013

Klemettilä: Keskiajan julmuus

Toiveammattina teurastaja vai peräti pyövelin leppoisa homma?

Pimeä keskiaika on käsite, jota meille on opetettu kouluissa, television sarjoissa ja yleisessä keskustelussa, mutta uudempi tutkimus on osoittanut, ettei keskiaika ollut niin yksiselitteisen pimeä, synkkä eikä julma. Hannele Klemettilä varoitteleekin lukuisia kertoja kirjassaan ”Keskiajan julmuus” (Atenakustannus 2008) liian yksipuolisista keskiaikakäsityksistä. Klemettilän lähdeaineisto on lähes kauttaaltaan joko primaariaineistoa tai pohjautuu 1990-luvulla tai myöhemmin julkaistuun keskiaikatutkimukseen. Keskiajaksi tässä teoksessa ymmärretään 1200-1500-lukujen välinen aika.

***

Keskiajalla oli joitakin ammatteja, jotka meidän ajassamme ovat tuiki harvinaisia. Pyöveli kuuluu tähän kategoriaan. Pyövelin ammatti ei ollut kadehdittava, vaikkakin tarpeellinen, koska kuolemanrangaistusten täytäntöönpanijoita tarvittiin. Hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut murhamiehen asemaa kaksisempi; hän tosin teloitti vain syyllisiä ja oli niin ollen välttämätön paha. Tosin kuin vosimme olettaa, pyövelin oli oltava ammattimies. Mikäli hän hutiloi tai rääkkäsi kohdettaan teloituksissa ja aiheutti ylenmääräistä, turhaa kipua ja tuskaa teloitettavalle, rangaistiin pyöveliä. Klemettilän mukaan julkiset teloitukset eivät olleet suuria kansanjuhlia siksi, että kansa janosi verta, vaan niiden tehtävänä oli vahvistaa yleistä lainkuuliaisuutta. Teloitettaville alettiin myös 1300-luvulla tarjota ripittäytymismahdollisuutta, jotta hänen ”asemansa” tuonpuoleisessa olisi kohtuullisempi. Kuolema rangaistuksena ei sinänsä keskiajalla ollut mitään lopullista, sillä ihmiset uskoivat vahvasti tuonpuoleiseen elämään.

Keskiajalla ruumiin silpominen ei ollut mitenkään ihmeellistä, vaikka katolinen kirkko sitä ei suosinutkaan, koska silvotun ruumiin kohtalo tuonpuoleisessa oli vaakalaudalla. Ruumiin silpomisella, etenkin ylhäisön ja pyhimysten, tavoiteltiin tilannetta jossa silvottuja jäseniä olisi mahdollisimman monella paikkakunnalla mm. palvonnan helpottamiseksi.

Kuolema ei ollut keskiajan ihmiselle lopullista. Kuolema oli kuitenkin läsnä kaikkialla, ei vain pyövelin muodossa, vaan korkean lapsikuolleisuuden, tautien, ravinnon riittämättömyyden ja ennen kaikkea sotien muodossa. Keskiajalla sodittiin Eurooppassa lähes taukoamatta. Sodankäynti ei kuitenkaan ollut tehokasta ja aselepojen jaksoja oli tiuhaan. Sotien päätyttyä palkkasotilaat jäivät työttömiksi ja niinpä osa sotureista ei palannutkaan kotiseuduilleen vaan jatkoivat ryöstelyä ja terrorisointia. Nämä ryöstelyvät rosvojoukot olivat siviiliyhteiskunnalle usein tuhoisampia kuin itse sota johtuen sodankäynnin taktiikoiden ”kehittymättömyydestä”. Sodankäynnin taktiikat alkoivat muuttua 1500-luvun loppupuolella, jolloin ryhdyttiin käymään alkeellista väijytyssotaa englantilaisten toimesta mm. Englannin ja Ranskan välisissä sodissa. Väijyntää pidettiin alhaisena sodankäynnin muotona.

Nykyihmiselle keskiajalla jotkin ”rikokset” ja niistäannetut tuomiot saattavat kuulostaa naurettavilta. Eräs niistä oli itsemurha. ”Mikäli rikos oli tehty täydessä ymmärryksessä, se katsotiin tapoksi, jolloin se oli rangaistava rikos ja tuomitun omaisuus takavarikoitiin.” Tästä seurasi omaisille lisähuolta, sillä heille jäi todistustaakka siitä, että teko olikin tehty tilapäisessä mielenhäiriössä eikä vakaasti harkiten. Mutta koska keskiajan ihmiset olivat syvästi uskovia, oli lohdullista että voitiin aina väittää sielunvihollisen houkutelleen itsemurhaajan tekoonsa. Itsemurhat tutkittiin perusteellisesti, koska viime kädessä kyse oli taivaspaikasta.

Toinen meille täysin käsittämätön rikostyyppi oli eläinten tekemät rikokset. Eläimen tappaessa vaikkapa isäntänsä, nostettiin eläintä vastaan syyte ja se voitiin tuomita kuolemaan teloittamalla. Eläimelle hankittiin puolustusasianajaja ja sitä kohdeltiin muutoinkin kuten murhasta epäiltyä. Teloitettavan eläimen ylle puettiin lisäksi vaatteet ja saatettiin laittaa ihmiskasvoja muistuttava naamio teloituksen ajaksi. Rippiä ei kuitenkaan sallittu eläimille, eikä eläintä kidutettu kuulusteluissa.

Mielisairaan kohtalo ei keskiajalla ollut mairitteleva – jos ei ole tänäkään päivänä. Mikäli sairas sattui kuulumaan yhteiskunnan alimpaan kastiin, oli hänen pukeutumisellaan ilmaistava tautinsa, jotta muut voisivat varautua mahdollisiin hässköihin. Hulluus ei ollut vain alimpien luokkien päänvaiva, vaan siitä kärsivät myös ylimystön edustajat: mm. Ranskan Kaarle VI, Englannin Rickhard II, Ruotsin Erik XIV olivat mielenvikaisia hallitsijoita.

Mielenterveyshäiriöisten kohtalona saattoi olla myös jotain myönteistä: hänet palkattiin narriksi. Narrina työskenteleminen takasi päivittäisen ravinnon, asunnon ja muutenkin hyvät oltavat verrattuna siihen, että sairas joutui yleisen armeliaisuuden varaan. 1300-luvulla ”Bryggen virallisen pyövelin tehtävänä oli saattaa leposariumiin eli spitaalisten hoitolaan mielenvikaiset, jotka oli tarpeen erottaa muusta yhteisöstä”. Vuosisadan lopulla alettiin perustamaan mielisairailla omia hoitolaitoksia. Jo 1247 oli perustettu Betlam eli Bethlem Royal Hospital Lontooseen Betlehemin tähti-nimisille järjestölle. Hoito keskittyi lähinnä asukkien hillitsemiseen, ”väkivaltaiset ja vaaralliset potilaat oli tapana kiinnittää käsiraudoilla ja kahleilla lattiaan tai seinään.” Englannin kielen sana bedlam onkin synonyymi hälinälle, epäjärjestykselle ja metakalle.

Rumuus ei ollut keskiajalla, eikä tänä päivänäkään, tavoiteltava ominaisuus. Keskiajalla rumuus merkitsi syntiä ja huonoutta. Rumuus ei ollut vain kasvojen rumuutta, vaan kaikenlaiset fyysiset vajavaisuudet olivat vastenmielisiä. Vaikka Raamatun mukaan ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi, viittasivat erilaiset vajavaisuudet ja poikkeavuudet ”syntiin ja vaaraan, alhaiseen, epäpyhään ja pahaan”. Keskiajan julmuudesta esimerkkinä voisi tomia vaikkapa seuraava: ”neljä kepein varustettua sokeaa laitettiin aitaukseen porsaan kanssa, jonka he saisivat palkkiokseen, mikäli onnistuivat surmaamaan. Sokeat antoivat toisillee keipeillään kovia iskuja yrittäessään lyödä elikkoa, ja he olivat varmaankin tappaneet toinen toisensa, mikäli heillä olisi ollut oikeat aseet.” Katsojista oli hauskaa nähdä sokeiden hakkaavan toisiaan sen sijaan, että olisivat osuneet sikaan. Tällaista viihdettä tarjoiltiin pariisilaisille vuonna 1425.

Rumuus ei ollut vain vain alhaisten vitsaus, vaan erilaiset sairaudet runtelivat niin ylhäisiä kuin köyhiäkin. Ylhäisten muotokuvat maalattiin antamaan hieman edullisempi vaikutelma kuin mitä todellisuus oli. Englannin Henrik VIII kävi köpelösti kun hän avioitui maalauttamansa kuvan perusteella Anna Kleveläisen kanssa 1540. Liitto päättyi nopeasti, koska Anna oli Henrikin mielestä ”niin vastenmielinen, ettei hän kyennyt panemaan avioliittoa täytäntöön”. Liitto mitätöitiin. Anne sai pitää päänsä, vaikka muutoin Henrik ei kaihtanut raivata epämiellyttäviä asioita tieltään. Luultavampaa kuitenkin oli, että itse Henrik oli se vastenmielisen näköinen, sillä hänen suvussaan oli riehunut isorokko, joka jättää ihon arpiseksi.

Muita ulkonäköä turmelevia sairauksia olivat lepra ja syfilis. Lepra aiheutti ihoon haavaumia, epämuodostumia ja kyhmyjä. Se ei kuitenkaan aiheuttanut lihan mätänemistä, mutta ihon liikakasvusta oli seurauksena sen irtoamista. Leprasairaita piti hoitaa jo vuonna 549 Orleansin kirkolliskokouksen määräyksestä. Lepraan sairastuneet kuolivat suurelta osin 1300-luvun puolivälin ruttoepidemioissa.

Kuppa aiheutti 1400-luvun lopulla laajoja epidemioita. Taudin alkuvaiheessa esiintyy ihomuutoksia, vuotavia haavaumia, mutta kupan todellinen luonne paljastui vasta kolmannessa eli tertiäärivaiheessa, jolloin aivotulehdus, mielenvikaisuus, halvaava tylsistyminen astuivat kuvaan ennen kuolemaa. Kupan arvellaan saaneen uutta puhtia, kun konkistadorit toivat Amerikasta terhakamma, eurooppalaista kuppaa vahvistaneen bakteerikannan. Kuppaan sairastuneita hallitsijoita olivat ainakin Kaarle VIII (1470-1498), Henrik VIII ja Henrikin pojan Edvard VI (1537-1553) on arveltu kärsineen synnynnäisestä kupasta.

Suhtautuminen eläimiin oli keskiajalla pääsääntöisesti myönteinen, sillä olivathan ne tärkeä osa ravintoa, tärkeitä työjuhtia, korvaamattomia apureita metsästyksessä ja jahdissa, mutta myös rakastettuja lemmikkejä, kuten nykyäänkin. Toisaalta eläimiä käytettiin myös rituaalisesti. Esimerkiksi Ranskan Ypresissä oli tapana heitetää yhdestä kolmeen kissaa tornista alas osana paastonajan seremonioita ja Pariisissa juhannuksena poltettiin kissoja roviolla. Kissojen roviolla polttaminen kuului riittiin, jossa koko yhteisö symbolisesti puhdistui pahasta. Mutta koirasta saattoi tulla myös pyhimys, kuten kävi Guinefortin vinttikoiralle. Kirkko ei tosin katsonut kovinkaan myötämielisest tällaista touhua ja niinpä dominikaani-inkvisiittori määräsi tuhottavaksi koko uhrilehdon kaivattaen ylös koiran raadon ja polttaen sen, kaataen uhrilehdon puut sekä purkaen rakennelmat.

Ja vielä lopuksi hieman makaaberia sielun pelastusta. Mikäli synnyttävä nainen sattui kuolemaan – eikä se ollut harvinaista – synnytyksessä, oli lapsi kuitenkin yritettävä pelastaa hengissä, sillä kirkko ei antanut haudata kastamatonta lasta kirkkomaahan ja toiseksi, jos lapsi kuolisi, perisi synnyttäjän omaiset naisen omaisuuden. Niinpä lapsi otettiin kohdusta vaikka väkisin, ettei kumpikaan edellisistä vaihtoehdoista toteutuisi. Jos lapsi kuitenkin oli syntyessään kuollut, oli tällekin omat vippaskonstinsa ja ”Vanhemmat saattoivat viedä menehtyneen sylilapsen kiireesti sellaisen pyhäinjäännöslippaan äärelle, jonka sanottiin ihmeellisellä tavalla elvyttäneen kuolleita lapsia. Sitten lapsi sai kasteen ja 'kuoli' uudestaan, mutta nyt pienen vainajan sielu pääsi taivaaseen ja ruumis voitiin haudata kristilliselle hautausmaalle.” Kastamatta kuolleet lapset joutuivat eräänlaiseen välitilaan, limboon, kiirastulen ja helvetin välille, ”jossa ainoana kärsimyksenä oli Jumalan näkemisen mahdollisuuden epääminen.”

***

Klemettilän ”Keskiajan julmuus” on erittäin nasevasti kirjoitettu viihdyttävä lukukokemus joka valaisee keskiajan elämän menoa lukuisilta kulmilta. Teos vilisee toinen toistaan oudompia yksityiskohtia keskiaikaisesta Euroopasta, lapsista, naisista, huvielämästä, oikeudenkäytöstä. Tässäkin kirjoitelmassa esille nostetut esimerkit pääsevät kontekstiinsa vasta luettuasi Klemettilän teoksen.

Julkaistu 30.12.2013

Tapio Tamminen: Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä.

Arjalaisuuden myyttinen perusta

1800-luku oli eurooppalaisuudessa turbulenssia. Napoleonin sodat rieuhuivat, Saksan valtiollinen muoto alkoi kiteytyä, Itävalta-Unkari natisi liitoksissaan, puolalaiset ja baltit kapinoivat Venäjän tsaarin valtaa vastaan, Italian yhdistyminen toteutui 1861. Romantiikan hengessä nationalismi oli nostanut päänsä ja kansakunnat tarvitsivat nykykielellä ilmaistuna «tarinan», joka antaisi kansoille legitimiteettinsä. Tämä yhteenveto perustuu Tapio Tammisen "Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä" (Otava 2004) teokseen.

Tämän «tarinan» juuret sijaitsivat kuitenkin britteinsaarilla, jossa tarvittiin sivistyneitä virkamiehiä Intiaan. Niinpä William Jones (1746-1794) pestautui ja asettui Intiaan. Kielitaitoisena virkamiehenä hän perehtyi sanskriitin kieleen ja oli havaitsevinaan, että eurooppalaiset valtakielet olisivat johdettavissa sanskriitista. Tällä havainnolla oli laajakantoiset seuraukset; Pandoran 'lipas' oli avattu!

Saksalainen diplomaatti, kirjailija ja historioitsija Friedrich Schlegel (1772-1829) totesi vuonna 1805 ”kaikki ehdottomasti on peräisin Intiasta”. Tuolloin oli jo hyvässä vauhdissa arjalaisten sukujuurien etsiminen ja ne löydettiin nimenomaan Intiasta. Schlegel teki johtopäätöksiä saksan ja sanskritin kielen sukulaisuudesta perustaen väitteensä mm. sanan ”arya” ja saksan kielisen ”ehre”, kunnia, pohjalle. Vuosi oli 1819, mutta Saksan ensimmäinen sanskritin kielen professuuri oli perustettu jo vuotta aikaisemmin ja Ranskankin vuonna 1816.

Schlegel ei ollut yksin, vaan jo ennen häntä filosofi Johann Gottfried von Herder (1744-1803) oli ilmoittanut että ”ihmiskunta jakautui eri rotuihin, joiden fyysiset ja psyykkiset piirteet olivat aikanaan muotoutuneet läheisessä suhteessa heidän maantieteelliseen ympäristöönsä”. Herderkin oli jo vakuuttunut saksalaisen intialaisista juurista. Hänen ajatustensa pohjalta mm. Suomessa ryhdytiin etsimään kansakunnan myyttistä menneisyyttä, minkä Elias Lönnroth toteutti kerätessään ja koostaessaan Kalevalan.

Johan Gottlieb Fichte (1762-1814) Reden an die deutsche Nation (Puheita Saksan kansalle, 1807/1808) synnyttää isänmaallisuuden aallon – etenkin nuorison keskuudessa – kulttuurisen ja poliittisen kriisin keskellä Napoleonin miehittäessä Saksaa. Mutta myös Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) tarttui Jonesin täkyyn ollen sitä mieltä, että Jonesin teoria vahvisti ”saksalaisten ja intialaisten väliset historialliset siteet kaikella sillä varmuudella mikä vaaditaan tällaisen asian käsittelyssä”, vertaamalla Jonesin löydöksiä uuden mantereen löytämiseen. 
Arthur Schopenhauer (1788-1860) kehitteli myöhemmin ajatusrakennelmaa arjalaisten ja seemiläisten kansojen eroista. Näin hän tuli ”muotoilleeksi perustelut nousevalle arjalaiselle liikkeelle”. Alunperin arjalaisilla oli tarkoitettu persialaisia ja eräitä muita kansallisuuksia, mutta nyt arjalaisuus kytkettiin lopullisesti saksalaisuuteen. Saksalaisten alkuperä oli Intian bramiineissa, kristinusko peräisin hindulaisuudesta ja kieli Intiasta ja tästä seurasi, että seemiläiset kansat, juutalainen perinne ja kytkentä kristilliseen Eurooppaan, tahdottiin katkaista ja seemiläiset kansat (juutalaiset ja arabit) leimattiin ei-arjalaisiksi. Rasistisen antropologian peruskivi oli muurattu ja jako puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, voittajiin ja häviäjiin oli sinetöity.

Nyt kun eurooppalaisuuden juuret oli uudelleen sijoitettu myyttiseen Intiaan, avautui mahdollisuus irtaantua kristillis-juutalaisesta perinteestä ja rodulliset ominaisuudetkin löydettiin vihdoin ja viimein Intiasta. Rotuoppien uusi aikakausi koitti ja tällä saralla kunnostautui etenkin ranskalainen kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Kreivi yhdisti rodun ja kielen muitta mutkitta ja seemiläiset kansat olivat alinta mahdollista rotua, jopa alempaa kuin mustat. Hän jakoi rodut keltaiseen, mustaan ja valkoiseen. Useimmat kansat olivat sekoituksia ja väittipä hän, että Ranskankin tummimmat olivat sekoittuneet suomalaisiin. Preussia loukattaessa oli pahinta kutsua heitä suomalaisiksi, jotka Gobineaun mukaan olivat alinta rotua Euroopassa. Saksalaisiinkin oli siis sekoittunut kaikkien eurooppalaisten heimojen verta myös suomalaista. Ranskan vallankumouksen ideaalit vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus voitiin Gobineaun teorian myötä haudata.

1800-luvun lopulla Armand Quatrefages (1810-1892) toimi Pariisissa biologian ja antropologian professorina ja ”Ranskan–Preussin sodan jälkeen … rotuteoriat saivat vaikutteita uudesta poliittisesta tilanteesta Saksan ja Ranskan välillä. Quatrefages totesi, että preussilaisten sodan aikaiset väkivaltaisuudet tulivat ymmärrettäviksi, kun tajuttiin näiden kuuluvan esiarjalaiseen "slavo-suomalaiseen" rotuun.” Rotuteorioita alettiin käyttää poliittisena aseena. Quatrefagesin johdolla tehtiin jopa erittäin laaja rotututkimus, johon osallistui 15 miljoonaa keskieurooppalaista koululaista ja lopulta saksalainen lääkäri Rudolf Virchow käväisi myös Suomessakin tutkimuskäynnillä, todeten valtaosan suomalaisista vaaleiksi, mutta ”joidenkin suomalaisten kallonpiirteet viittasivat pikemminkin eläimellisyyteen kuin ihmisyyteen”. Saksalainen kirjailija Thomas Mann vieraili niin ikään Suomessa tehden havaintojaan näkemästään: suomalaisilla naisilla on korkeat poskipäät, sinisistä silmistään huolimatta he ovat mongoleja. Eikä tässä vielä kaikki: ”Willy Brandt vuonna 1981 valtiovierailullaan Unkarissa viittasi suomalaisten itäiseen alkuperään.”

Vaikka kirjoituksessa on mainittu vaikutusvaltaisia eurooppalaisia filosofeja, ei heidän filosofinen tuotteliaisuutensa ollut arjalaisuuden tutkimusta. Kukin heistä on ollut aikansa vanki ja ollut luottavainen romantiikan hengessä toimineiden tutkijoiden ylevöittävistä ”havainnoista”. He eivät voineet ennustaa tai edes kuvitella noin sadan vuoden päässä odottavia tapahtumia (ja en tarkoita, että historia on determinististä, ennaltamäärättyä – näin vain kävi). Myytit elivät omaa elämäänsä, niin kuin tänäkin päivänä, jolloin ikuista onnea ja elämää haetaan uskomuslääketieteistä. Vegetarismi oli omittu Intian bramiineilta ja homeopatia oli keksitty, luonnon- ja eläintensuojelu otti ensiaskeleitaan.

Asiat saavat tieteellisen ilmiasun

Eurooppa kuohui 1800-luvun puolivälin tietämillä vähän jokaisella elämän osa-alueella. Napoleonin sotien vastustus, liberalismin vyöry, nationalismin ponnahtaminen yhdeksi keskeisistä aatevirtauksista, Marxin ja Englesin kommunistinen manifesti, Darwinin Lajien synty ja sen vaikutus niin yhteiskunnalliseen kuin filosofiseenkin ajatteluun, teollinen vallankumous ja tuotannon globalisoituminen, kaupungistuminen, perinteisten ammattien katoaminen, maallistuminen... Tässä aatteiden, ideoiden ja tapahtuminen valtaisassa virrassa oli ilmeisen vaikeaa luoda yhtenäistä kokonaiskuvaa siitä, minne Eurooppa oli matkalla. 1800-luvun Eurooppa tarjosi kaikenlaisille ajatussuunnille mahdollisuuden realisoitua, niin kävi kuvataiteissa, ja niin kävi kirjallisuudessa ja filosofiassa sekä yhtesikuntapolitiikassa ja varsinkin poliittisessa retoriikassa.

Berhard Föster vaimoineen saarnasi olutkapakoissa, turuilla ja toreilla julistaen juutalaisten rappeuttaneen saksalaisen yhteiskunnan ja että oli välttämätöntä perustaa puhdas, arjalainen Uusi-Saksa. Hän sai kuin saikin kerättyä kokoon Saksin maakunnasta lähinnä pienviljelijöitä, joiden kanssa hän matkusti 1888 Paraguyhin. Uusi-Saksa olisi saksanlaisen verenperimän viimeinen tukikohta, jossa viljeltäisiin vihanneksia ja oltaisiin vegetaristeja arjalaisia perimmäisiä arvoja vaalien. Mutta huonosti kävi tuolle yritykselle. Föster teki itsemurhan.

Föster oli samalla tavalla höynähtänyt juutalaisvastaisuuteen kuin häntä monin verroin kuuluisampi ja merkittävämpi persoonallisuus Richard Wagner (1813-1883). Wagnerin musiikki haki inspiraatiotaan germaanisesta mytologiasta, jossa ”Wotania pidettiin kaikkialla vaikuttavana luovana voimana. Ylijumalana hän oli yhtä hyvin runouden, kauneuden tai hedelmällisyyden isä kuin sodan jumalakin, joka määräsi taistelun kulun ja varasti taistelussa kaatuneiden hengen itselleen.” Bayreuthista kehittyi wagnerilaisuuden keskus: ”Wagnerin palvojat vakuuttelivat toisilleen, että arjalaiset heimot kohtasivat Bayreuthissa ensimmäistä kertaa 5000 vuoden eron jälkeen.” Wagnerin mytologinen usko germanismiin perustui Schlegelin kirjoituksiin, joissa ”juutalaiset ovat inhimillisen dekadenssin paholaisen ruumiillistumia ja länsimainen sivistys on juutalais-barbaarinen sekasikiö, siksi apokalyptistä [maailmojen raamatullinen tuho] loppua ei pidä enää viivyttää.” Wagner oli myös aktiivinen rotuteorioitten kannattaja ja kirjoitti Gobineaun ”Rotujen epätasa-arvo” teoksen saksannokseen esipuheen.

Filosofi ja orientalisti Paul de Lagarde (1827-1891) kävi ankaraan hyökkäykseen kristinuskoa vastaan. Jeesus oli hänen käsityksensä mukaan vain syntynyt sattumoisin juutalaiseen kulttuuriympäristöön ja Lagarden mielestä uskontojen pitäisikin olla kansallisia, siispä Saksassa tuli uskonnon perustua germaaniseen mytologiaan, jossa jumala on Wotan. Lagarden uskontopoliittinen ohjelma kohosi jo aivan uudella abstraktiotasolla: slaavilaiset kansat pitäisi likvitoida kuin myös turaanilaisen rodun jälkeläiset, joita ovat unkarilaiset, turkkilaiset ja lappalaiset. Wagnerin vävy, englantilaisen amiraalin poika, Steward Chamberlain (1855-1927) viimeisteli arjalaisen uskon 1500-sivuisessa ”Die Grundlagen Des Neunzehnten Jahrhunderts” (1899). Hänen vaikutuksensa jälkimaailmaan oli valtaisa, ja jo julkaisuaikanaan teos lumosi kulttuurieliitin; mm. Saksan keisari Vilhelm II lähetti tälle ylistyskirjeen, ”jossa hän ilmoitti vapautuneensa nuoruutensa väärästä uskosta.” Myöhemmin Afred Rosenberg ja Adolf Hitler ottivat Chamberlainen opit ideologiseen arsenaaliinsa.

Charles Darwinin ”Lajien synty” ilmestyi vuonna 1859 ja teoksen soveltuvuus niin yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen kuin rodulliseenkin luokitteluun poisti kaikki kahleet uuden uljaan maailman rakennusmiehiltä. Marxin ja Englesin Pääomassakin yhteiskunnat kehittyivät kohti kommunistista yhteiskuntaa, tosin vallankumous edellytti määrättyä historiallista kehittyneisyyttä. On kylläkin sanottava, että Marx oli Hegelin innokas ihailija ja oppilas ja dialektinen eteneminen on perua Hegeliltä ennemmin kuin Darwinilta. Mutta ajan ilmapiiri tuki myös darwinistisia tulkintoja. Luonnollinen valinta, vahvimman eloonjääminen oli Darwin teorioitten myötä saanut ”tieteellisen” vahvistuksen ja sitä sovellettiin sumeilematta. Darwinia ei voi syyttää siitä, miten hänen luonnollisen valinnan teoriaa sovellettiin eri aloilla, mutta on kuitenkin huomattava, että myös hän sortui viimeistään ”The Descent of Man” (Ihmisen polveutuminen) teoksen julkaisun jälkeen tekemään rasistisia yleistyksiä rotujen välisestä henkisestä kehittyneisyydestä ja oli valmis jakamaan ihmiset ylempiin ja alempiin rotuihin.

Tunnettu eläintiteilijä Ernst Haeckel (1834-1919) oli darwinismin lähes uskonnollinen propagandisti. Vuonna 1899 ilmestynyt ”Die Welträthsel” (Maailmojen arvoitukset) nousi kulttiteoksen asemaan. Se käännettiin 16 kielelle ja sitä painettiin miljoonan kopion verran. Kirjaa pidettiin materialistisen maailmankatsomuksen keskeisenä teoksena, jossa Haeckel jakoi ihmiskunnan 12 rotuun ja 32 alalajiin, joista luonnollisesti valkoiset olivat ylimpänä. Hän uskoi ihmiskunnan biologiseen edistymiseen, mutta edellytyksenä oli rodun jalostaminen, jossa indogermaaniset rodut kuuluivat kärkijoukkoon etuoikeutettuina. Kirja ilmestyi sosialidemokraattien käännättämänä myös suomeksi vuonna 1912. Suomessa sosiaalidemokraatit Väinö Voionmaa ja Nils Robert Ursin ajattelivat, että ”ihmisrodun ruumiillinen parantaminen on ilmeisesti yksi sosialismin tehtäviä, joka yleensä tarkoittaa ihmissuvun jalostamista kaikissa suhteissa ja kaikilla aloilla.” Myös vasemmistolainen naisliike yhtyi tähän käsitykseen rotuhygienian tarpeellisuudesta 30-luvulla.

Haeckelin ajatukset siirtyivät ketterästi myös yhteiskuntaa koskeviksi teorioiksi ja ideaaleiksi: jos moraali oli palautettavissa luontoon, niin oli myös valtio, joten ”ihanteellinen hallintomalli noudattaisi aivojen ja hermojärjestelmän suhdetta. Ihanteellisessa valtiossa aivoja vastaisi keskitetty hallintojärjestelmä, joka takaisi yhteiskunnan orgaanisen ja harmonisen toiminnan.” Luonnonpalvonta, joka oli suuressa muodissa 1800-1900-lukujen taitteessa, sai siis mitä kummallisempia muotoja ja ammensi surutta ideologista ainesta sieltä mistä sitä vain oli löydettävissä.

Rotuopit ja eugeniikkahaaveet kukoistivat ja olivat elinvoimaisia. On kuitenkin muistettava ja huomattava, että ajankohdan tieteellisen käsityksen mukaan pohdinnat olivat relevantteja. Euroopan merkittävimmät saksalaiset ajattelijat ja filosofit olivat enemmän tai vähemmän luomassa ymmärtämättään mahdollista tulevaisuutta, joka realisoitui natsismina 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka seuraukset olivatkin kauhistuttavia, ei edes niillä ollut käytännön vaikutusta sotien jälkeiseen yhteiskunnalliseen ja rodulliseen epätasa-arvoon. Yhdysvalloissa rotujen epätasa-arvo jatkui aina 60-luvulle saakka ja Etelä-Afrikassa huomattavasti pidempään. Suomalaistenkin rodullinen alkuperä oli vielä 1950-luvulla ruotsalaisissa tietosanakirjoissa Gobineaun hengessä mongoli. Suomessa aina 60-luvulle saakka mielisairailla, kehitysvammaisilla eikä epileptikoilla ollut avioliitto-oikeutta, koska pelkona oli sairauksien periytyminen.

Myytit muuntuvat ideologiaksi

 1700-1800-lukujen romantiikka oli vastaliike hallinneelle Valistuksen ajan rationalismille. 1800-luvun alusta materialismiin ja positivistiseen tieteenkäsitykseen romantiikan hengessä otettiin etäisyyttä spiritualistisuuden ja mystisyyden valjastamiselle maailmanselittäjänä. Thomas More oli jo 1500-luvulla aloittanut ihanneyhteiskuntien hahmottelemisen Utopiassaan ja periaatteessa myös Marx ja Engels loivat 1800-luvun puolivälin tietämillä oman utopiansa, kommunismin. Metodi oli vain toinen. Marxin analyysi oli ”tieteellinen”, mutta tavoitteena ihanneyhteiskunta. Mytologiat, myytit, spritualismi, okkultismi, itämaiset esoteeriset uskonnot jne. sekoittuivat 1800-luvun aikana vyyhdiksi, jolla oli arvaamattomat vaikutukset.

Teosofisen liikkeen synnytys tapahtui USA:ssa, joka oli 1800-luvun kapitalistisin ja materialistisin yhteiskunta Britannian ohella. Ajan hengettömyyden vastapainoksi venäläissyntyinen Madame Blavatsky yhdisteli maailmanselityksessään mytologioita, ensialkuun oppeja noukittiin gnostilaisuudesta, ruusuristiläisyydestä ja vapaamuurariudesta, idän mysteeriuskonnoista sekä Egyptin mytologiasta. Muutettuaan Intiaan hinduperäinen mytologia sai vallan. Teosofisen liikkeen symbolit, mm. kolmio ja hakaristi, ovat peräisin Intiasta. Blavatsky pakotettiin poistumaan Intiasta ja hän muutti Lontooseen.

Saksaan teosofinen liike rantautui 1884. Liikkeen pääsihteeriksi nousi wieniläinen tutkija Rudolf Steiner. Steinerin kiinnostus kohdistui kristinuskon mystiseen perinteeseen ja hän päätyikin Anne Besantin kanssa linjaerimielisyyksiin hindulaisen mytologian osuudesta liikkeessä ja erosi. Steiner ei jäänyt toimettomaksi, vaan perusti oman antroposofisen liikkeen 1912.

Teosofiasta vaikutteita saanut ariosofinen liike vei mystiikkainnostusta taas pykälän villimpään suuntaa. Liike yhdisti rotuteoriat mystiikkaan ja okkultismiin. ”Ariosofiassa kaikui vahvana 'völkisch'-ideologian paatos, jossa keskeisellä sijalla olivat rasismi ja elitismi.” Ariosofia oli modernismin vastainen ja sai kannatusta etenkin köyhtyvällä maaseudulla, jossa teollistuminen ja uusien aatteiden vyöry nähtiin tuhoavan perinteisiin tukeutuvan maailman.

Guido von List (1848-1919) kehitteli okkultismin ja teosofian pohjalta pangermaanisen uskonnon, jonka jumalat oli noukittu germaanisesta ja skandinaavisesta mytologiasta ja kansanuskomuksista. Wotan papit johtaisivat yhteiskuntaa, joka hindulaisuudesta poimittujen oppien mukaan olisi paikka, jossa elettäisiin ”luonnonmukaista elämää” luonnon kiertoa noudattaen. Listin hahmottelema uusi yhteiskunta olisi tiukan hierarkkinen jakautuen ruusuristiläisyydestä ja vapaamuurariudesta sekä hindulaisuudesta peräisin olevan kastijaon mukaisesti pappeihin (bramiinit), sotureihin (kshatrat) ja maanviljelijöihin (vaishat). Muille jäisi orjakastiin kuulumisen oikeus.

List hahmotteli vuonna 1911 liikkeelle myös yksityiskohtaiset rotu- ja avioitussäännöt tai lait. Jokaisen perheen oli tiedettävä oma genealoginen alkuperänsä ja vain arjalaissaksalaiset saivat nauttia täysistä kansalaisoikeuksista. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin rotulait noudattivat pääpiirteissään Listin laatimia rotulakeja. Listin astrologiset laskelmat osoittivat, että arjalaisten tuhatvuotinen valtakunta alkaisi vuonna 1932, mutta kansallissosialistinen puolue sai vaalivoiton 1935.

Itävaltalainen Jörg Lanz von Liebenfels (1874-1954) oli Listin seuraaja. Lanz oli lumoutunut temppeliritareiden tarinoista ja oli kiinnostunut myös eläintieteistä, niinpä hän kutsuikin oppirakennelmaansa teo-zoologiaksi.

Lanzin rotuoppi haki oikeutuksensa kristinuskosta ja hän uskoi, että ”muinaisen yli-ihmisten rotu oli omannut yliluonnollisia kykyjä. Tämä rotu oli kuitenkin langennut ja sekaantunut eläimiin. Näin syntyi kaksi uutta rotua: arjalaiset ja tummat rodut, jotka olivat puoliksi eläimiä.”

Hän kehitteli ystäviensä kanssa oppejaan Wefensteinin linnassa vuonna 1907. Rotupuhtaus oli ehdoton edellytys jäsenyydelle. Avioitumiseen rotupuhtaiden kanssa on kiinnitettävä erityistä huomiota. Hän suositteli kannattajille, että nämä hankkisivat Itävallasta ja Saksasta linnoja, joissa rotupuhtautta voitaisiin konkreettisesti edistää.

Veljeskunta oli jaettu 7-portaiseen hierarkiaan, jonka ylintä kastia edustivat rotupuhtaat arjalaiset ja alimmalla tasolla olivat korkeintaan 50 prosenttiset arjalaiset. Ylimmän asteen arjalaisen tunnusmerkkejä olivat vaaleus, sinisilmäisyys sekä pituus; ruskeasilmäiset, tummahiuksiset ja rotevat olivat toisen asteen arjalaisia. ”Saksalaiset jaettiin pohjoisen rodun, läntisen dinaarisen ja alppityypin edustajiin.” Lanzin opin mukaan myös Saksan maakunnat olivat näin ollen luokiteltavissa arjalaisuuden asteen mukaisesti.

Lanz julkaisi Wienissä Ostara-nimistä lehteä (painos saattoi kohota jopa 100 000 kappaleeseen) Felberstrassella sijainneessa toimituksessaan. Viereisessä talossa asui nuori vetelehtijä, joka oli pyrkinyt Wienin taideakatemiaan, muttei ollut päässyt ja seuraavana vuonna häntä ei edes kutsuttu pääsykokeisiin. Lanz on kertonut tämän nuoren, köyhältä ja nukkavierulta näyttäneen miehen tulleen ostamaan Ostaran vanhoja painoksia. Lanz ei perinyt kertomansa mukaan maksua tältä mieheltä. ”Taisteluni” kirjassa tämä harhaileva kulkuri on kertonut, kuinka hänelle selvisi se, että juutalaiset olivat soluttautuneet kaikkialle ja tämä oivallus sysäsi nuoren Adolfin lopullisesti aivan uudelle uralle.

Toinen omatekoinen aatelinen oli Rudolf von Sebottendorf (1875-1945), joka perusti vuonna 1917-1919 Münchenissä kaksi rasistista järjestöä, jotka johtivat kansallissosialistisen Saksan työväen puolueen perustamiseen. Sebottendorf oli tutustunut myös Germanenorden-järjestöön ja hänet oli hyväksytty jäseneksi 1916. Järjestön peitenimi oli Thule-seura ja se oli äärioikeistolainen yltiökansallinen klikki, joka todennäköisesti murhasi Bayerin vallankumouksen johtajan Kurt Eisnerin vuonna 1918. Vallankumous oli suuri järkytys Thule-seuralle. Vallankumous kuitenkin tyrehtyi. Seuran kokouksissa olivat vierailleet jo tulevat kuuluisuudet, kuten Alfred Rosenberg ja Rudolf Hess. Ensimmäisen maailmanodan aikana 1919 oli perustettu Saksan työväenpuolue, joka seuraavana vuonna vaihtoi nimensä Saksan kansallissosialistiseksi puolueeksi. Adolf Hitler ilmestyi kokouksiin syyskuussa 1919 ja marraskuussa hän oli jo luennoimassa laajoille joukoille. Sebottendorfin agitoinnit tulivat näin päätökseensä ja hän siirtyi ulkomaille luennoimaan aatteesta.

Karl Maria Wiligut (1866-1946) oli siitä erikoinen henkilö, että hän kykeni muistamaan ammoisten aikojen tapahtumia. Himmlerille hän onnistui – vaivatta – vakuuttamaan muistinsa kantavan aina 228000 vuoden takaisiin historiallismyyttisiin tapahtumiin. Tämän erinomaisen muistinsa ansiosta hänestä leivottiinkin Himmlerin neuvonantaja ja parin vuoden mielisairaalakeikan jälkeen, SS-järjestön esi- ja varhaishistorian osaston päälliköksi Müncheniin. Nimensä hän vaihtoi paremmin tehtävään soveltuvaksi Weisthoriksi (valkoiseksi Thor-jumalaksi).

Wewelsburgin linnasta tuli SS-joukkojen ideologian koulutuskeskus, jossa sijaitsi myös Weisthorin rotu- ja asutustoimisto. Rotupuhtaiden avioliittojen avioitumisseremoniat noudattivat Westhorin konstruoimaa pakanallista seremoniaa.” Weisthorin idea oli myös SS-miesten pääkallosormukset, jotka sotilaiden kuoltua kerättiin takaisin Wewelsburgin linnaan.

Tämä 1800-luvulla alkunsa saanut mytologisen arjalaisuuden jahtaaminen sai reaalipoliittisen huipentumansa kansallissosialistien propagandassa, kirjallisuudessa, musiikissa ja kuvataiteissa. Olavi Paavolainen kertoo kirjassaan ”Kolmannen valtakunnan vieraana” (1936), kuinka arjalaisuuden mytologisten haihattelujen kritiikitön ihannointi oli vuonna 1936 tavoittanut myös ns. älymystön. On kuitenkin huomattava, että se älymystö, jonka Paavolainen tapasi vierailullaan Saksassa oli kansallissosialistisen puolueen hyväksymää eliittiä. Paavolainen oli myös tietoinen keskitysleirien olemassaolosta, mutta ei todennäköisesti tiennyt mitä niissä tapahtui. Juutalaisvainoja hän paheksui syvästi. Paavolainen hämmästelee mm. sitä, kuinka naurettavia kyhäelmiä eri mytologioista, kansantaruista ja -uskomuksista oli harsittu. Lisäksi hän mainitsee sen yksityiskohdan, että 1800-luvun alun arjalaisuushuumassa opit tulivat Intiasta ja orientista, mutta nyt kaikki olikin käännetty päälaelleen ja saksalaiset arjalaiset olivatkin vieneet oppinsa ja filosofiansa Intiaan.

Paavolainen kuvaa tunnelmiaan ja hämmästystään olessaan vieraana Nürnbergin puoluepäivien eri tilaisuuksissa: "... juuri tämä pakanallinen, ehdottomasti antikristillinen maailmantunne ja symbolien kuvakieli. Rationalistinen ja demokraattinen maailma ei enää osaa tajuta tälaisten juhlien merkitystä. Emme yksinkertaisesti voi käsitää, että meidän aikanamme taas  m y y t t i ,  r i t u u a l i , ja sy m b o l i  voi suurelle «kulttuurikansalle» olla elävää todellisuutta. Ei ole kysymys siitä, voiko tämän ilmiön hyväksyä vai ei.  S e  o n  ol e m a s s a  –  ja meidän on  o p i t t a v a  ottamaan tämä ennekuulumaton tekijä varteen, jos haluamme ymmärtää oman aikamme maailmankuvaa." (258-259)

Kansallissosialistista järjestelmää sympatisoivat mm. filosofi Martin Heidegger, joka toimi tiedeseuran puheenjohtajana ja sveitsiläinen psykoanalyytikko Carl-Gustav Jung, joka taas oli hurahtanut unien, myyttien ja symbolien maailmaan. Hänelläkin oli ”yliluonnollisia” kykyjä ja hän pystyi seurustelemaan menneisyyden mytologisten hahmojen kanssa.

Julkaistu 17.1.2014 klo 23:56
täydennetty 19.1.2014 klo 19:21
täydennetty 23.1.2014 klo 21:32 
täydennetty 26.1.2014 klo 21:32

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

(WSOY 2012)

On helppo väitellä lähes kenen kanssa tahansa menninkäisten, peikkojen ja maahisten olemassaolosta ja päätyä johtopäätökseen, että niitä ei ole. Kuitenkin Hilja-tätini oli täysin vakuuttunut maahisten todenperäisyydestä. Emme myöskään saa aikaiseksi kipakkaa riitaa siitä, onko joulupukki olemassa vai ei, vaikka hänestä on kirjallisia todisteita sekä hänen toiminnastaan kertovaa sävellettyä musiikkiakin. Tosiasiassa, voimmeko olla ihan varmoja?

Kun keskustelu siirtyy Jumalaan tulikivenkatkuiset syytökset herjaamisesta, panettelusta ja vääristelystä alkavat raikaamaan ja ottavat vallan kaikesta rationaalisesta keskustelusta. Jumalan olemassaoloa ei saa kiistää ja jos sen kuitenkin tekee, otetaan vasta-argumenteiksi Raamattu, uskonnolliset kokemukset, luonnonilmiöt ja tiedekin. Jumalan kieltäjä leimataan ateistiksi ja ateismi taas uskoksi!

Jumalan olemassaolon teoreettisiakin mahdollisuuksia kaventaa sekin erikoisuus, että samaan Jumalaan uskovien uskomukset poikkeavat rajusti toisistaan. Uskovat eivät hyväksy eri ryhmittymiin kuuluvia oikeina uskovina, vaan juuri heidän usko on se oikein, erehtymättömin. Toisia pidetään harhaoppisina, ei uskovina. Suomen Luterilaisen kirkon sisällä on kymmeniä erilaisia käsityksiä ’oikeasta uskosta’, Jumalasta ja Raamatusta, jonka pitäisi toimia uskonkäsitysten ohjenuorana. Pelkästään kaste on asia, joka jakaa kristikuntaa ja toimii erottavana tekijänä eri ryhmittyminen välillä. Joillekin ryhmille Raamattu on ehdotonta totuutta kirjainta myöten (vaikka tiedämme hyvin, että se on käännös ja siten kääntäjän tulkinta alkuperäistekstistä). Useimmille Raamattu kirja, jota he eivät ole koskaan lukeneet ja uskovat sen sanaan tietämättä mitä siellä sanotaan ja vielä eräille se on kirja, jota ei pidä ottaa todesta, riittää että sen sanoman ymmärtää tai hyväksyy. Teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut jopa kirjan ”Jumalaa ei ole”. (Vastapaino 2010)

Kristinusko on myös poliittinen voimatekijä, katolisesta kirkosta puhumattakaan. Harvoin kirkko – jos koskaan – on asettunut vallanpitäjiä vastaan, vaan on hiljaisesti hyväksynyt status quon. Kirkko on ollut myös aktiivinen puolta valitessaan, josta muistona Suomesta saattanee toimia sisällissota. Papisto asettui yksiselitteisesti valkoisten puolelle välittämättä punaisista uskovista. Katolinen kirkko on myös hiljaisesti hyväksynyt lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja lapsiin kohdistuneen väkivallan kasvatuslaitoksissaan.

Sotien osapuolet rukoilevat rintaman molemmin puolin samalta Jumalalta voimia toisensa tuhoamiseksi. Raamatun sanaa, kirjainta ja julistusta noudatetaan sen mukaan, mikä kulloinkin on tarkoitusperiä parhaiten palvelevaa. Natsi-Saksassakin kirkko toimi aktiivisesti juutalaisvainojen edistäjänä hyväksyessään sen, ettei Lutherkaan sietänyt juutalaisia. Natsi-Saksasta mielellään sanotaan, että siellä ei Jumalalla ollut sijaa, vaikka Hitler vetosi puheissaan Jumalaan ja sotilaiden vyösoljissa luki ”Gott mit uns”. Natsismi ei ollut uskonnollinen liike vaan poliittinen, mutta Jumalalla oli siellä myös käyttöä .

Uskovien suhde tieteisiin, etenkin luonnontieteisiin, on myös asia, joka kummastuttaa. Toisaalta on niitä, jotka suhtautuvat luonnontieteisiin todeten, että ne tutkivat asioita, jotka ovat olemassa siitä riippumatta onko Jumalaa vai ei. Toisille luonnontieteiden tulokset ovat uhka koko uskonjärjestelmälle, kuten vaikka oppi evoluutiosta. Kysymykseen, kumpi oli ensin muna vai kana, oikea vastaus on kana, koska Jumala loi ensin eläimet. Mutta on myös niitä jotka ahkeroivat selittäen luonnontieteiden tuloksia niin, että ne sopisivat Raamatun tarjoamiin oppeihin. Ne asiat, joita tiede ei ole kyennyt ratkaisemaan, toimivat näille uskonoppineille aineksena, josta kaivetaan selitykset Jumalan olemassaolosta ja Raamatun totuudellisuudesta. Tie on kuitenkin tuskallinen, sillä tiede ratkoo koko ajan näitä tieteen peränurkissa piileskeleviä ”mysteerejä” ja uskonoppineet joutuvat hakeutumaan aina seuraavalle ja seuraavalle tieteen takamaalle.

Jos (ja kun) maailmankaikkeudesta löytyy ihmisen kaltaista elämää, olisivatko ko. ”ihmiset” vailla pelastusta ja ikuista elämää? Meidän ei tarvitse tosin odottaa edelliseen kysymykseen vastausta, sillä maailmassa on muutamia miljardeja ihmisiä, jotka eivät tunnusta kristittyjen Jumalaa ja ovat siten pelastuksen ja ikuisen elämän ulottumattomissa. Lisäksi tulevat ne onnettomat, jotka eivät ole saaneet kastetta. Onko todella niin, että Jumala tiedustelee viimeisellä tuomiolla, että onko sinut kastettu oikealla kaavalla. Jos näin ei ole tapahtunut, tarjotaan sinulle paikkaa alakerrasta, hyvyydestäsi riippumatta.

Uskonnosta ja uskonnoista on oikeastaan turha väitellä, sillä uskovien selitysaparaatissa käytetään terminologiaa, kuten ”korkeampaa tietoa”, jota vain uskovalla on. Kuitenkin tiede joutuu osallistumaan keskusteluun, koska tiedettä käytetään uskon argumenttina ja todistuksena.

Kari Enqvistin ”Uskomaton matka uskovien maailmaan” (WSOY 2012) valaisee oivallisesti uskon ja tieteen välistä sylipainia ja polemiikkia, kristinuskon ristiriitaisuuksia dogmien tulkinnassa ja kurkistaa monien uskonnollisten ryhmien sisälle etsien sieltä vastauksia, mutta joutuukin toteamaan että syntyy enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tarmo Kunnas: Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta

Pahan piilopaikat

Eräissä viime vuosina tehdyissä psykologisissa kokeissa on havaittu, että lapsella on jo muutaman kuukauden ikäisenä käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. On yleisesti otaksuttu, että lapsi olisi tässä suhteessa tyhjä taulu, tabula rasa, ja niinhän saattaa ollakin. Oma tulkintani kyseisistä kokeista on, että koska lapsi jo syntymästään alkaen saa elämässään myönteisiä kokemuksia kuten ravitsemista (imettäminen), hellyyttä, vaippojen kuiviin vahtamista jne., niin nämä 'hyvän' kokemukset tai niiden puutteet generoivat lapselle käsityksen maailman hyvyydestä ja/tai pahuudesta. Lapselle alkaa kehittyä moraali, jonka ilmenemismuotoja ovat vastavuoroisuus, auttaminen, empatia jne. Mutta jo muutaman vuoden ikäisenä lapseen ”asettuu” myös valhe, omaneduntavoittelu, ahneus, kateus, yksinkertaisesti ilmaistuna paha.

Kristillisessä perinteessämme pahalla, Saatanalla, on ollut merkittävä tehtävä. Saatana on sukupolvien ajan houkuttanut ihmistä pahuuteen, irstauteen, vääryyteen, murhiin ja tappohin. Se on toiminut milloin verhoutuneena, milloin ihmiseen asettuneena. Sitä vastaan on taisteltu verisesti ja sille on antauduttu hurmoshenkisesti. Kristinuskon taistelu saatanallisia voimia vastaan oli kiivaimmillaan keskiajan lopulla, jolloin uskon puhtaudesta inkvisitiolaitos huolehti terhakimmin.

Majesteettista pahuutta edustaa Raamatun apokryfikirjallisuudessa sielunvihollinen, Saatana ja hänen kaksoisolentonsa Lucifer. Saatanan rooli on kuitenkin alisteinen Jumalalle ja hänen valtansa ihmiseen on eräässä mielessä rajoitettu. Jumala päihittää myös Saatanan, tosin tälle jää vielä viimeisen tuomionkin jälkeen oma valtakuntansa. Danten Jumalainen näytelmä (1308-1321) tarjoaa matkaoppaan helvettiin, jota hän kuvaa pelottavana, täsmällisesti ja yksityiskohtaisesti. Koska pahan olemassaolo oli kirkon näkökulmasta tosiasia, ”kirkko joutui antamaan määräyksiä siitä, että paholainen kuvattaisiin aina riittävän kielteiseksi. Keskiajan lopulla paholaista olikin kuvattava sekoituksena inhimillisyyttä ja eläimellisyyttä.”

Tunnetuin majesteettista pahaa lähentyvä kirjallinen hahmo lienee Markiisi de Sade, joka vie Valistuksen ajan lapsena eroottisen vapauden äärimmäisyyksiin, vaikkakaan tuon ”vapauden toteuttaminen ei ole mahdollista ilman toisten ihmisten alistamista”. Elokuvan puolelta eräs majesteettista pahuutta kuvaava hahmo saattaisi olla Hannibal Lecter, jonka pahuus on puhdasta, itsetarkoituksellista, ilman minkäänlaisia moraalisia pohdintoja.

Jo varhain julkaistiin ensimmäisiä peitellyn kriittisiä kirkon oppeja naurunalaiseksi saattavia kirjallisia teoksia kuten Boccaccion Decamerone (1351). Decameronessa kehnoa pahaa, luonnevikaisuutta, amoraalittomuutta edustaa kehnouden virtuoosi juristi Ciappelletto, joka ”olisi pitänyt suurena häpeänä, jos jotain hänen laatimistaan harvalukuisista asiakirjoista olisi pidetty oikeina.” Hän ei kaihtanut väärin vannomista ja voitti tällä taktiikalla Ranskassa kaikki jutut, koska maassa uskottiin vielä vannomiseen. Ciappelletto, Jumalanpilkkaaja, sakramenttien halveksija ja murhamies huijasi kirkkoa firenzeläisten koronkiskuriveljeksen kanssa vielä kuolinvuoteellaan. Kukaan ei voinut kuvitella, että joku valehtelisi niin paljon vielä kuolemaa tehdessään ja päästäkseen armoitettuna, synninpäästön saaneena haudatuksi luostarikirkkoon.

Toinen kehnoa pahaa kuvaava kirjailija on Knut Hamsunin (1859-1953) Naiset kaivolla. Oliver menettää onnettomuuden seurauksena seksuaalisen kykynsä ja tämän vuoksi hänen avioliittonsa ajatuu karille, hän köyhtyy turhaan ylpeyttään, hänestä kehittyy varasteleva pikku huijari. Vaimon palattua takaisin lapsikatraan kanssa ja synnytettyään uusia, Oliverin valitsee valheellisen identiteetin. ”Hamsunin moraaliton sankari on ympäristön olojen tuote, vaikka hänessä on synnynäistäkin huonoutta.” Kehnossa pahassa yhdistyy tyhmyys, naivius, tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Itsepetoksen, valheellisuuden, tyhmyyden, silmien sulkemisen, ajattelemattomuuden varjolla on historian aikana tehty valtavasti pahaa ja eräs tämän hetken ilmiö on nettikirjoittelu, jossa ajattelemattomuuden, hetken kiivastumisen tai puhtaan ilkeyden varjolla tehdään pahaa, loukataan summittaisesti ketä tahansa.

Franz Kafkan (1883-1924) Oikeusjuttu, jossa Joseph K. joutuu oikeuslaitoksen uhriksi tietämättä, mistä häntä syytetään tai minkä rikoksen hän on tehnyt. Paha, jonka Joseph K. kohtaa edustaa absurdia pahaa, johon kohde itse ei voi mitenkään vaikuttaa tai hallita: se vain tapahtuu. Joseph K. sanoo ”tee vaaditte järkevyyttä, mutta puhutte järjettömyyksiä”. Olemisen absurdi luonne paljastuu mm. siinä, että poliittinen pahuus on muuttumassa banaliteetiksi, itsestään selväksi olotilaksi.

Toisen maailmansodan aikana monet natsiviranomaisista ja sotapäälliköistä toimivat siten kuin laeissa oli määrätty, vaikka ymmärsivätkin tekojensa mielettömyyden. Toisena esimerkkinä otan Eugène Ionescon näytelmän Sarvikuonot (1954). Näytelmän henkilöt käyttäytyvät järkeväntuntuisesti, mutta käyttävät sanoja ja kieltä, joilla ei ole yhteyttä käsillä olevaan tilanteeseen eikä todellisuuteen. Kieli on irtautunut absurdisti ajattelusta. Loppujen lopuksi käy niin että vain yksi henkilö, Bérenger, jää taistelemaan todemman maailman puolesta, jossa sanat vielä merkitsivät sitä, mitä niiden oletettiin merkitsevän. Kun ajatus siirretään nykypäivään, niin tulee vahvasti mieleen byrokraattinen, poliittinen ja myös yritysmaailmassa käytetty kieli, jossa sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nykykielen mantroja ovat ”kehitys” ja ”kehittäminen” ja jokainen kuullessaan nuo sanat, jäykistyy pelosta, kauhusta. Riittävän pitkälle vietynä Ionescon ”uhkakuva” sarvikuonojen valtaamasta maailmasta on (jo hyvin) lähellä. ”On seurattava esimiestä, omaa aikaa tai kansakuntaa tai universaalia ihmiskuntaa. On sopeudeuttava ...” Poliitikot voivat sujuvasti puhua tuntikausia sanomatta yhtään mitään. ”Sarvikuonous on jotain yleisempää: samalla kertaa koomista, brutaalia ja absurdia. Se symboloi animaalista laumasieluisuutta, rumuutta ja pahuutta ja ihmisyyden katoamista.” Sarvikuonous tarttuu.

Nykypäivän tiedotusvälineet eivät jätä absurdia pahaa salaan, vaan se on niiden jokapäiväistä leipää. Joitakin aikoja sitten isä ja tämän uusi aviopuoliso surmasivat tyttärensä siitäkin huolimatta, että viranomaisia oli varoitettu lukuisia kertoja tytön tilanteesta. Tässä yhdistyy brutaalilla tavalla absurdi paha ja kehnous, jota sosiaaliviranomaiset edustavat piiloutuessaan lainkirjaimen taakse.

Absurdin pahan esiintyminen ennen 1900-lukua käsitettiin yleensä jumalten aikaansaamaksi. Antiikin Kreikan ja Rooman jumalat olivat ailahtelevia persoonallisuuksia, joilla oli myös keskinäisiä kiistoja ratkottavanaan. Ja tuolloin ihmispoloiset saattoivat joutua jumalten oikkujen kohteeksi.

Kauhistuttava pahaa voidaan löytää vaikkapa kauhukertomuksista ja -elokuvista, kristillisestä kuvastosta, jossa varoitetaan moraalittomuuden, synnin turmiollisuudesta tai moraaliteetteinä kuvitetaan Raamatun tapahtumia, kuten Kain tappaa Abelin, Sodoma ja Gomorra jne. Grimmin saduissa typeryys uhmaa odotettavissa olevia vaaroja. Kauhistuttavasta pahasta on modernille ihmiselle tullut ajanvietettä lukuisine vampyyri- ja science fictionkirjoineen ja -TV-sarjoineen.

Johathan Swift (1667-1745) saa vielä tänä päivänä ainakin joiden karvat pystyyn ”Vaatimattomalla ehdotuksellaan, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vahemmilleen tai maalleen”. Swift on pukenut pamflettinsa sanoman Irlannin sosiaalisen ongelman ratkaisuksi virkamiesmäiseen kieleen. Teksti herätti jo omana aikanaan pahennusta.

Asiaa hvyin tunteva amerikkalainen tuttavani Lontoossa on vakuuttanut minulle, että nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellisintä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi yhtä lailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin.

Täten mitä nöyrimmin tarjoan julkisesti harkittavaksi, että niistä jo lasketusta sadastakahdestakymmenestä tuhannesta lapsesta säästetään lisääntymiseen kaksikymmentätuhatta, joista vain neljännes olisi urospuolisia, mikä on enemmän kuin sallitaan lampaille, mustalle karjalle ja sioille. Perusteluni tälle on, että nämä lapset ovat harvoin avioliiton hedelmiä, instituution, jota raakalaisemme eivät juurikaan arvostaneet ja siksi yksi urospuolinen riittää palvelemaan neljää naaraspuolista. Jäljelle jääneet satatuhatta voidaan vuoden vanhoina tarjota myyntiin kaikkialla kuningaskunnassa neuvoen aina äitejä, että he sallivat lastensa imeä runsaasti viimeisen kuukauden aikana, jotta ne sitten hyvässä pöydässä olisivat pulleita ja lihavia.

Vanhan testamentin kertomuksessa Babylonian kuningas Belsassarin pidoista, joissa tarjoillaan viiniä Jerusalemin temppelistä ryöstetyistä astioista, häpäistään Jumalaa. Kun huoneen seinälle ilmestyy teksti ”mene tekel peres” aavistaa Belsassar oitis, kuka tekstin on aikaansaanut. Lopulta tekstin tulkitsee maineeltaan suuri tietäjä Daniel ja Belsassar ”ymmärtää sortuneensa immoraaliseen jumalanpilkkaan ja pyhäinhäväistykseen.” Heinrich Heine on runossaan Belsassarin pidoista puhdistanut kaiken ”uskonnollis-ideologisen manipulaation” ja jäljellä on jäänyt kauhutarina. Vielä saman yön aikana Belsassar pääsee hengestään vartiomiestensä toimesta.

”Paha on muuttuva, funktionaalinen käsite, joka on kätevä myös vallankäyttäjille. Valtajärjestelmät ovat usein leimanneet muukalaiset, vieraat ja ”Toiseuden” moraalisesti epäilyttäviksi ja suorastaan pahoiksi.” Sergei Eisensteinin elokuvassa Panssarilaiva Potemkinin päällystö kuvataan vastenmielisen näköiseksi, epämiellyttävän kopeasti käyttäytyviksi miehiksi. Vanhoissa neuvostoliittolaissa propagandajulisteissa kapitalisti kuvattiin aina inhottavaksi, rumaksi ja kieroutuneeksi. Neuvostoihmiset olivat punaposkisia mallikansalaisia. Propagandassa ainoat sallitut komiikan lajit ovat vastustajan pilkkaaminen ja armoton satiiri.

***

Professori Tarmo Kunnas on kirjoittanut sivistyneen kirjan Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta (Atena 2008). Teos kattaa laajan kirjon tiiviitä analyysejä pahan piilopaikoista niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteissa. Kunnaksen runsaat esimerkit kuvittavat mainiosti hänen käyttämäänsä käsiteaparaattia pahan eri tyypeistä ja ilmenemismuodoista taiteessa. On hyvin luultavaa, etten enää koskaan lue ainuttakaan kirjaa kuten aikaisemmin. Teos on vaikuttava!

Alustava versio 07.01.2014. klo 19:42